Beethovenin kirje Riesille

Wien, 18.12.1805

Ries,

en ole kuullut sinusta vähään aikaan. Lyhyen viestin onneksi lähetit lokakuun alussa, siitä tiedän, että pääsit perille Bonniin ja olet asettunut ainakin alkuun isäsi taloon. Kerroit myös suunnittelevasi pianokonserton säveltämistä. Reipasta! Toivotan sinulle työn iloa ja muusien suosiota. Onko siellä Reinin rannoilla kenties ketään viehättävää neitoa, joka voisi toimia innoittajanasi?

Myönnän että lähtösi suretti minua. Taisin yrittää vähän ylipuhua sinua jäämään. Mutta oikeassa sinä olit, tuo käppänä suuruudenhullu ranskalainen oli tosiaan tänne tulossa, ja tuli myös. Teki ruoja vielä Schönbrunnin linnasta päämajansa melkein ilman vastarintaa. Itävallan armeijasta ei ole mihinkään. Joukko lampaita, jos minulta kysytään. Säveltäjänkö täällä pitäisi tarttua pyssyyn, kun sotilaista ei siihen ole?

Kirottu Napoleon! Kiroan hänen syntymänsä. Kuvittele Ries, olin omistamassa hänelle toistaiseksi parhaan sinfoniani. Kynäni oli jo käväissyt nimiölehdellä, jouduin repimään sen irti. Eivät Bonapartea vapaus, veljeys ja tasa-arvo kiinnostaneetkaan vaan verenvuodatus, iänikuinen sotiminen. 

Raivostuttaa nähdä kaduilla ranskalaisia sotilaita. Kuvottavaa miten he pitävät kaupunkiani kuin omanaan, istua röhnöttävät muina miehinä kahviloissa ja ravintoloissa. Heitä oli koko liuta jopa Leonoren yleisössä nyt marraskuussa ennen kuin näytöksille kolmen esityksen jälkeen tuli stoppi.

En tiedä osaanko olla siitä edes pahoillani. Mieluummin lappu luukulle kuin helmiä sioille, tai siis Bonaparten armeijan sotilaille.

Vaikka Ries, jos nyt olen rehellinen – kyllä minua silti harmittaa. Voi onnetonta oopperaani!

Ehdit olla hetken harjoituksissa mukana, muistat millaista se oli. Laulajat marisivat, ettei heille kirjoittamiani osuuksia muka voi laulaa. Mitä roskaa! Opettelisivat ammattinsa. Kai minä, Beethoven, nyt tiedän, mikä on mahdollista ja mikä ei. Sitä paitsi mitä sitten, vaikka sekä kuoro että solistit joutuvatkin vähän pinnistelemään. Haluankin heidän kuulostavan siltä, että he ovat äänialansa rajoilla. Juuri se on minusta kiinnostavaa: mihin ihmisääni taipuu ja miten sen saa muistuttamaan muita soittimia. En edes toivo laulajien lurittavan sävellyksiäni helposti ja heleästi kuin enkelit.

Tällaiset pienet tavalliset vaikeudet olivat kuitenkin vasta vastoinkäymisteni alkua. Sinä lähdit syyskuussa. Ensi-illan piti olla lokakuun puolessavälissä. Mutta voitko kuvitella, oopperaamme kiellettiin esittämästä! Viaton Leonore joutui sensuurin kynsiin. Sonnleithnerin suhteilla häpeällinen tilanne saatiin lopulta ratkeamaan, mutta ensi-ilta siirtyi marraskuun lopulle.

Mistä pääsemmekin takaisin Bonaparteen ja hänen naurettavaan armeijaansa. Niin kuin varmasti hyvin tiedät, siihen mennessä se kääpiö oli jo ehtinyt marssia kaupunkiin ja pelotella sieltä pois kaikki kynnelle kykenevät – ihmiset, joilla on joko rahaa, edes alkeellista musiikillista ymmärrystä tai ihanteellisessa tapauksessa molempia. Toisin sanoen juuri heidät, joita katsomoon olisi tarvittu. Napoleon Bonaparte, minä todella kiroan sinut!

Maksavaa yleisöä ei siis juuri ollut, mutta kriitikot kyllä löysivät paikalle. Väärät kriitikot, mitään ymmärtämättömät amatöörit. Freymüthige, Allgemeine Musikalische Zeitung – sain satikutia molemmista. En uskonut sanaakaan kummastakaan. En juokse sen paremmin rahan kuin kiitosten perässä, teen täsmälleen mitä haluan. Olen Beethoven!

Jokin pieni epäilyksen piru silti kai onnistui istumaan olkapäälleni. Mitenkään muuten ei ole selitettävissä, että kolmannen ja toistaiseksi viimeisen esityksen jälkeen taivuin Lichnowskyn tahtoon ja menin hänen kotiinsa pieneen mukavaan keskustelutilaisuuteen, jonka ovela mesenaattini oli juoninut.

Suurin osa laulajista oli paikalla. Ystäviä tai sen tapaisia, ihmisiä, jotka sinäkin hyvin tunnet. He olivat kaikki sitä mieltä, että Leonoreni on liian pitkä. Kaksi näytöstä riittää, he sanoivat, ei kolme, ja lisäksi isoja leikkauksia sieltä täällä, kokonaisia numeroita. Ei missään tapauksessa, minä tietysti sanoin. Vain kuolleen ruumiini yli. Painukaa suolle naurettavine ehdotuksinenne. Koko helvetin ooppera käytiin läpi, joka ikinen numero.

Ja niin siinä vain kävi, että he saivat tahtonsa läpi. En vieläkään ymmärrä miten se tapahtui.  Lichnowskyn vaimo Maria toimi pianistina, ehkä se jotenkin liittyi siihen. Häntä minä jostain syystä kuuntelen, ja kun Mariakin oli sitä mieltä kuin oli, päättäväisyyteni alkoi horjua. Jos kyseessä olisi ollut sinfonia tai konsertto, en olisi tinkinyt tuumaakaan. En taatusti, en usko mihinkään ryhmätöihin! Oopperan kanssa katsoin kai voivani hitusen joustaa. Onhan totta, etten erityisesti ymmärrä sitä lajia, ja tämän kokemuksen jälkeen saattaa vierähtää tovi ennen kuin oopperaan uudestaan tartun. Mozartin jälkeen se tuntuu jotenkin turhalta.

Yritämme nyt siis kuitenkin Leonoren kanssa vielä kerran. Uusi ensi-iltapäivä on sovittu maaliskuun loppuun. Aikaa on paljon. Oikeastaan liikaa. Annan koko karvaan keiton nyt jäähtyä ja ryhdyn lämmittelemään sitä vasta sitten kun on pakko.

Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, minulla on riesaa veljestäni. Melkein ainahan minulla on, heistä molemmista, mutta nyt hermojani koettelee erityisesti Caspar.

Tiedän Ries ettet koskaan ole hänestä piitannut. Kohteliaasti olet yrittänyt peittää todelliset tunteesi siinä kuitenkaan erityisesti onnistumatta.

Olen samaa mieltä, kiusankappale Caspar onkin. Mutta minkäs teet, hän on kuitenkin veljeni ja minä veljistä vanhin - Beethovenin perheen pää jo ennen kuin partakarvani kasvoivat. Isästäni ja hänen edesottamuksistaan tiedät vanhana bonnilaisena enemmän kuin toivoisin.

Ja nyt velipoika, tuo jääräpää, on rakastanut kelvottomaan naiseen. Turhaan olen yrittänyt takoa järkeä hänen kovaan kalloonsa. Välillä hyvällä, välillä pahalla, mutta aina yhtä kehnolla menestyksellä. Että hän kehtaakin uhmata minua! Koko hänen toimeentulonsa on minun varassani. Hän sanoo kyllä tienaavansa leipänsä hoitamalla asioitani, mutta tuntuu lähinnä suututtavan asiakkaani. Se ei ole ihanteellista, suututan heidät mieluummin itse.

Tämän ongelman saattaisimme silti saada ratkaistua, jos vain Caspar suostuisi kunnioittamaan näkemystäni paljon tärkeämmässä kysymyksessä. Johanna Reiss ei ole kunniallinen ihminen! Hänen epärehellisyytensä on kaupungissa yleisesti tiedossa. Hänellä ei pitäisi olla mitään tekemistä sukumme kanssa. Ja kuitenkin tämä petollinen nainen on kietonut onnettoman veljeni pauloihinsa niin tiukasti, että miesparka kuvittelee löytäneensä elämänsä rakkauden.

Voitko uskoa, hääpäivä on jo sovittu toukokuulle. Viime viikolla kun näin nämä kyyhkyläiset yhdessä Johanna näytti jotenkin erilaiselta, ikään kuin pyöreämmältä. Sen kai nyt kuitenkin täytyy olla vain omaa vilkasta mielikuvitustani – eihän mitenkään voi olla mahdollista, että hän jo nyt odottaisi lasta veljelleni. Niin kunniaton tämäkään nainen ei kai sentään voi olla, eikä ainakaan veljeni Caspar.

Ries, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? En kuitenkaan voi teljetä aikuista miestä lukkojen taakse. Keisarikaan en ole, minulla ei ole valtuuksia häätää Johannaa pois kaupungista. Kekseliäs ystäväni, osaatko auttaa minua?

On elämässäni silti onneksi jotain muutakin kuin hankaluuksia ja vaivaa. Kaiken tämän synkän tarpomisen keskellä sydämessäni läikähtelee ajoittain kupliva ilo. Askellukseni kevenee, ryhtini suoristuu, viheliäiset vatsavaivatkin väistyvät, aivan kuin äkkiä olisin kymmenen vuotta nuorempi.

Arvaat varmaan mitä tarkoitan. Muistanet ristiriitaiset tunteeni, kun kreivi Deym pari vuotta sitten kuoli keuhkokuumeeseen. Eihän miehessä mitään vikaa ollut, olin surullinen Josephinen ja koko perheen puolesta, mutta samaan aikaan – niin Ries, tiedät kyllä.

Kesällä pitkällä kävelyllämme Badenissa kerroin sinulle Josephinelle kirjoittamistani kirjeistä. Yritit toppuutella minua uudelleen lämmenneissä tunteissani. Mutta miten ihmeessä voisin siinä onnistua, kun pelkästään Josephinen näkeminen saa sydämeni lyömään kiivaammin. Tai oikeastaan minun ei tarvitse edes nähdä rakastani, riittää että ajattelen.

Muistan yhä elävästi miten ensimmäisen kerran näin hänet. Yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa Josephine oli kivunnut kapeat kierreportaat asuntoni ovelle. Siinä he seisoivat rappukäytävässä, kutsumattomat vieraat, paitsi ettei Josephine tuntunut minulle vieraalta, jollain selittämättömällä tavalla minusta tuntui että tunsin hänet jo silloin. Toki häikäistyin hänen nuoresta kauneudestaan, mutta kyse oli myös jostain muusta. Vannon sinulle Ries, kuulin hänen sielunsa soinnin.

Kuulen sen yhä. Kuulen sen entistäkin selvempänä ja suloisempana. Hän on aikuinen nainen nyt, neljän lapsen äiti, mutta ei silmissäni lainkaan vähemmän viehättävä, päinvastoin. Olen taas käynyt antamassa hänelle pianotunteja. Hän soittaakin niin ihanasti! Sensuellisti ja herkästi, niin kuin vain kaunis nainen voi. Jos hän joskus soittaakin väärin, tuskin edes huomaan, sillä yksittäisillä sävelillä ei ole merkitystä, kuuntelen hänen sieluaan. Hän avaa itsensä minulle ja me syleilemme toisiamme musiikin välityksellä.

Voi hyvin olla, että sen läheisempää syleilyä en Josephinelta ikinä saa. En välttämättä koskaan saa häntä kokonaan omakseni, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin. Tajuan tämän. Rakkaus on ehkä sokea, mutta minä en täysin. Olen vain melkein kuuro, ja vähitellen hyväksymässä sen ajatuksen, etten todennäköisesti milloinkaan löydä ketään, jonka kanssa arkeni jakaa.

En ole myöskään tyhmä. Tajuan itsekin, että syy yksinäisyyteeni on pitkälti minussa. Olen mahdoton. Maineeni kulkee edelläni, ja käytökselläni vahvistan sen paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen. Onko maailmassa yhtäkään ihmistä, joka jaksaisi elää kanssani? Jaksaisiko Josephine? Ehkä ei. Hän kyllä vastaa kirjeisiini lämpimästi, muttei sellaisella kiihkolla, jolla itse hänelle kirjoitan. Sanoit minulle kerran, että minun pitäisi opetella hillitsemään itseäni. Olet varmasti oikeassa.

Mutta tiedätkö mitä Ries – minä en halua. En välitä todennäköisyyksistä enkä jaksa pelätä, että sydämeni särkyy. Sehän särkyy joka tapauksessa. Se on jo rikki. Siksi, jos rakkautta vain on ulottuvillani, minä mieluummin rakastan kuin olen rakastamatta, sillä rakkaus ja ehkä vain rakkaus tekee tästä julmasta maailmasta siedettävän.

Koko jokapäiväiseen olemassaoloon avautuu ikään kuin uusi ikkuna, puhdas ja kirkas. Kaikki on hetkisen kaunista. Kaikki on mahdollista, mahdottomatkin asiat. Ja miten minä rakastuneena työskentelenkään! Millaisia maailmoja kuulen mielessäni ja millaisella tarmolla kirjaan niitä paperille. Mikään ei tee säveltäjälle parempaa kuin rakkaus, todellinen ihmerohto.

Ries, huomaan heittäytyneeni hempeäksi. Minulla on nyt ikävä sinuakin. Muistelen lämmöllä hauskoja pieniä seikkailujamme. Sitä paitsi tarvitsisin sinut tänne, sopimusasiani ovat vaarassa mennä retuperälle, kun sinä et ole niitä täällä hoitelemassa. Uuden asunnonkin voisit järjestää, en viihdy tässä nykyisessä. Mutta se on kai liikaa pyydetty nyt kun olet niin kaukana. Ei se varmaan onnistu Bonnista käsin, ei edes sinulta.

Muu ei kai nyt auta kuin pärjätä yksin. Ja pärjäänhän minä, sitkuttelen tässä jotenkuten päivieni läpi ainakin niin kauan kuin rakkaus minua kannattelee. Kunpa vain selkäni ei vihoittelisi. Kunpa päänsäryn musta moukari ei jyskyttäisi ohimoissani. Kunpa vatsaani ei aina vääntäisi. Kunpa kuulisin paremmin. Oi tätä onnetonta luu- ja nahkasäkkiä, jossa minun on maan päällä vaellettava.

Ystäväni, tunnetko koskaan olevasi vankina kehossasi? Minä ainakin tunnen. Sieluni ja ruumiini ovat ikään kuin eri paria. Toistensa vastakohdat, naurettavalla tavalla yhteensopimattomat. Ja kuitenkin edellinen on vangittuna jälkimmäiseen niin kuin kanarialintu häkkiinsä eikä pääse sieltä koskaan vapauteen. Ei ainakaan ennen kuolemaa, jota en toivo, en ainakaan vielä, koska haluan olla siellä missä Josephinekin on, elävien kirjoissa.

Ries, voi hyvin. Tiedä että odotan paluutasi, sitten kun aika on,

Beethoven