Beethovenin kirje Mozartille

Baden, 27.8.1825

Mozart,

näin äsken sinusta unta. Seisoin konserttilavalla viulu kädessäni. Viulu, kuvittele, ja vielä pieni, lapsen käsiin sopiva. Se näytti naurettavalta suurissa kourissani. Mahdotonta että mitenkään pystyisin soittamaan sitä.

Ja kuitenkin minun täytyi. Sitä minulta odotettiin. Sali oli valtava ja täynnä yleisöä. Beethoven, soita meille. Koska ajattelit aloittaa? Naurettavan pieni viuluni ei herättänyt ihmisissä hämmästystä. Ei myöskään se, että olin lavalla ilman orkesteria, aivan yksin. Unessakin olin se mitä ihmisille olen, kuuluisa Ludwig van Beethoven.

Yleisön joukossa oli tuttuja kasvoja. Schuppanzigh. Von Breuning. Wegeler. Kelvottomat veljeni. Ihana Josephine oli paikalla myös mutta katsoi minusta ohitse, ei näyttänyt edes tunnistavan, vaikka hain turvaa hänen katseestaan. Hän oli pukeutunut mustaan, vaikka emme olleet hautajaisissa.

Myös isä istui salissa. Parta ajamatta ja hiukset kampaamatta, tukevassa humalassa, ja pukeutuneena kamalaan tallirengin loimeen. Näin hänet juuri kun olin nostanut viulun olkapäälleni ja laskemassa leukaani soittoasentoon.

En pystynyt liikuttamaan sormiani. Jousen onnistuin nostamaan, mutta vasen käteni jähmettyi kaulalle. Se oli isän syytä. Isä halusi minun epäonnistuvan ja halvaannutti minut murheellisilla juoponsilmillään, tuijotti minua surullisena ja syyttävänä niin kuin olisin tehnyt hänelle jotain väärää. En voinut ymmärtää, miksi isä oli minuun niin pettynyt.

Ja sitten saavuit sinä. Mozart, sinä tulit paikalle ja pelastit minut. Astuit ovesta sisään saliin, samanikäisenä ja samoissa vaatteissa kuin silloin kauan sitten kun ainoan kerran kohtasimme. Tosin olit iloisempi nyt unessani. Keveämpi, sinussa ei ollut mitään uupumukseen viittaavaakaan.

Katseemme kohtasivat. Hymyilit minulle rohkaisevasti. Rakas Mozart, sinä hymyilit koko kasvojesi leveydeltä, ja hymysi avasi isäni loihtiman lukon, sormeni liikkuivat taas.

Aloin soittaa ja soitin kuin itse Paganini, jumalallisen inspiraation vallassa. Soitin säveliä, joita kukaan ei pysty soittamaan. Säveliä, joita ei ole edes olemassa. Seisoit ovensuussa ja hymyilit minulle, minä soitin ja katselin sinua, eikä yleisö tiennyt, että katselimme toisiamme. He eivät nähneet sinua, Wolfgang Amadeus – unessani olit hätkähdyttävän elävä mutta elossa vain minulle. 

Mitä järkeä tässä on? Et tietenkään vastaa, olet kuollut. Vain hullu kirjoittaa kirjettä kuolleelle.

Toisaalta hulluhan minä olen. Olen kai aina ollut, muiden ihmisten mielestä, ja nyt kun aikani on käymässä vähiin, ymmärrän itsekin käytökseni merkillisyyden. Kun päivisin täällä maalla kävelen peltojen poikki, saatan laulaa täyteen ääneen. Käteni viuhtovat villinä ilmaa, huomaan sen jossain vaiheessa itsekin, mutten tahdo saada niitä kuriin. On kuin sisääni olisi asettunut itse paholainen.

Mutta Mozart, takaisin sinuun. Voit tuskin ymmärtää, mitä minulle merkitset. Minulle ei ole olemassa maailmaa ilman sinun musiikkiasi. Kelluin siinä. Kasvoin säveltesi tahtiin. Kun ensimmäisen kerran sävelsin, en oikeastaan edes ajatellut, että sävellykset olisivat olleet omiani.

Eikä kyse ollut pelkästään musiikista. Minusta piti tulla sinä. Juoppo isäni, ensimmäinen opettajani, koko helvetin Bonn – kuulkaa, katsokaa, täällä kasvaa uusi Mozart! Ja tietenkin minä halusin sitä. Mitä muuta olisin edes voinut haluta?

Sitten tulin Wieniin. Muistan sen vieläkin kuin eilisen: sateisen iltapäivän, jolloin viimein suostuit ottamaan minut vastaan kotonasi. Sen oli pitänyt tapahtua jo monta päivää sitten, mutta keksit aina jonkin uuden syyn antaa minun odottaa.

Olin nuori. Rehvakkuus oli suojaviitta, johon kiedoin epävarmuuteni. Sinua se ärsytti. En ihmettele: minähän halusin Mozartiksi, sinä olit Mozart. Sinä myös tiesit minun haluni, siinä ei ollut mitään kätkettyä, ja olin sitä paitsi vain yksi monista Mozartiksi haluavista – muistan tajunneeni sen jotenkin kirkkaasti, kun kotonasi laskin käteni pianosi koskettimille.

Soitin mitä olin etukäteen suunnitellut. Soitin keskinkertaisesti. Muistaakseni vaikutit enemmän helpottuneelta kuin pettyneeltä. Tai sitten vain kyllästyneeltä, sillä sinä olit väsynyt. Näytit vanhemmalta kuin olin kuvitellut. Silmiesi alla oli tummat pussit ja muuten poikamaisilla kasvoillasi väsymyksen uurteita. Et minusta näyttänyt siltä miltä musiikkisi kuulostaa. Rakas Mozart, katselin sinua oman nuoruuteni läpi, ja toisin kuin nyt, en mitenkään osannut kuvitella silloista elämääsi.

Häivyit mitään sanomatta huoneesta ja pysyit poissa pitkään. Kai sinun oli käytävä jossain, ehkä Constanzen luona, tai sitten halusit vain näyttää minulle paikkani. Odotin ja kirosin surkeaa suoritustani. Ehdin jo miettiä, aiotko tulla takaisin lainkaan.

Lopulta palasit. Istuit pianotuolille ja aloit improvisoida. Puhdasta sinua, sinun säveliäsi – musiikillista äidinmaitoani. Sillä hetkellä tiesin, että sittenkin onnistuisin.

Jatka tästä, sinä sanoit hetken kuluttua. Ja minä jatkoin. Soitin kunnes käskit minua lopettamaan, bonnilaispoikana en ollut kotonani hienossa wieniläiskodissasi mutta musiikkisi sisällä olin, ja kun sitten käännyin katsomaan sinua, sinä hymyilit minulle samalla tavalla kuin viime yönä unessani. Kätkin hymysi sydämeeni niin kuin Maria Betlehemin tapahtumat ja olen muistellut sitä elämäni varrella synkimmän epäuskoni hetkinä. Mikä onni, että ehdin tavata sinut.

Kun seuraavan kerran tulin Wieniin, olit jo poissa. Niin saattoi olla parempi, sillä jos olisit ollut elossa, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Olisin ehkä alkanut vihata sinua ja sinun ylivoimaisuuttasi. Tai sitten olisit vanhetessasi taantunut ja olisin jättänyt sinut varjooni, mikä sekin olisi ollut surullista.

Minä nimittäin olin uusi Mozart. Olen Beethoven. Ludwig van Beethoven! Ja olen elänyt jo pitkään, paljon pidempään kuin sinä.

Sääli että kuolit niin nuorena. Toisaalta olit myös onnekas. Mozart, olen onnellinen puolestasi! Et koskaan joutunut kokemaan, millaista tuskaa vanhentuminen on. Surkeaa vointiani eivät suinkaan paranna jatkuvat henkiset koettelemukset

Kevät oli kamala. Ensin Karl järkyttää minut kertomalla tolkuttomasta suunnitelmastaan värväytyä armeijaan. Sitten Schuppanzigh, luotettuni, tärvelee viulukonserttoni ensi-illan. Ei ihme, että olin kipeämpi kuin koskaan. Vatsani oli tulessa, ripuloin aamusta iltaan ja aloin jopa oksentaa verta. Braunhofer lähetti minut tänne maalle ja antoi tiukat ukaasit. Ei viiniä, ei kahvia, ei mausteita, ei rasvaisia ruokia – vain raitista maalaisilmaa ja lepoa rasittuneille hermoille.

Mutta paskat Mozart! Pitkät haisevat paskat puoskari Braunhoferille ja hänen hyödyttömille neuvoilleen. Koska mikään ei kuitenkaan auta, mitään on turha enää yrittää. Pahoinvointini on jatkuvaa. Kipu löytää aina uusia kekseliäitä muotoja, variaatioita teemasta. Se on ainoa pysyvä asia elämässäni, sen sävel- ja tahtilaji, ja kun niin on, miksi luopuisin viinistä, ainoasta lohdustani ja lääkeaineestani? Lantrasin sitä täällä maalla ensin veteen säästääkseni vatsaani. Nyt olen luopunut siitäkin kiusasta, kuolen kuitenkin kohta.

Mozart, olen kuoleva mies. Tunnen sen luissani. Tai suolissani tai sydämessäni tai keuhkoissani, pelottavasti tummuneen isovarpaani tunnottomaksi muuttuneessa päässä. Ei enää kauan.

Luulin, etten pelkää kuolemaa. Kuvittelin tehneeni sovun sen kanssa jo silloin, kun kuuloni alkoi kadota. Olen valmis.

Mutta mitä lähemmäs kuolema minua hiipii, sitä epävarmempi olen. Muun kurjuuteni kruunuksi minua ovat alkaneet vaivata uskonnolliset ajatukset. Entä jos olenkin paha? Tämä kaikki kärsimys, jos se onkin rangaistusta synneistäni?

Karl, rakas poikani. Karl ja hänen äitinsä, tuo kelvoton petollinen nainen, josta kaikki voimani pinnistäen voimin olen yrittänyt pitää hänet erossa. Olen tehnyt sen minkä olen voinut! Tehnyt kaikkeni, rakas Mozart, ole sinä todistajani! Ja kuitenkin Karl loukkaa minua jatkuvasti pitämällä salaa yhteyttä Johannaan. Miksi?

Eilisaamuna, päivän ensimmäisen viinilasillisen jälkeen, minut valtasi äkkiä hirvittävä epäilys. Minä tajusin miksi. Ymmärsin Karlia. Enhän minä edes oikeasti ole hänen isänsä, en ole kenenkään isä, vain kuvittelen olevani.

Isku oli niin hirvittävä, että valahdin polvilleni. Mitä oikein olen tehnyt? Mitä teen yhä? En osaa muuttua. En pysty. Synnyin tällaisena, pahasti viallisena, ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä viallisemmaksi olen tullut. Painoin pääni lattiaan ja rukoilin hiljaa anteeksiantoa. Luojani, miten olenkaan elänyt.

Mozart, tiedän ettet osaa kuvitella kuurouttani. Ei kukaan osaa, en osannut itsekään – siksi sitä niin pelkäsin.

Mutta ei se lopulta ole niin kummallista. Maailma on kauan sitten hiljentynyt minulta, mutta mieleni ei ole. Ja musiikki on mielessäni. Se on aina ollut siellä. Mikä ihmeellisintä, kuulen sen yhä, tässä raunioituneessa ruumiissa. En voi olla aivan varmasti helvetin kadotukseen tuomittu, kun kerran olen saanut pitää musiikin.

Nousin pystyyn lattialta. Joka ikiseen lihakseen sattui. Pelkäsin pyörtyväni. Pääsin kuitenkin jaloilleni ja raahauduin työpöytäni ääreen.

Jousikvartettoni viides osa oli siinä työn alla. Kutsun sitä cavatinaksi. Adagio molto espessivo. Olin tekemääni tyytyväinen jo ennen eilistä, mutta jotain vielä puuttui, tiesin sen. Ja eilen, nöyrryttyäni sitä ennen maahan asti, puuttuvat sävelet tulivat.

Kuulin kuuroissa korvissani kakkosviulun, alttoviulun ja sellon tasaisen pulssin. Ykkösviulun, joka yrittää kohota sen päälle. Se laulaisi niin kauniisti! Kauniimmin kuin mikään ikinä maailmassa. Se ei vain pysty.

Mozart, ymmärrätkö, se ei pysty! Se ei pysty siihen mihin kuvittelee pystyvänsä, ei koskaan tavoita mitä haluaa, eikö juuri se ole ihmisen osa ja kohtalo?

Beklemmt, kirjoitin viivaston ylle. Beklemmt – tukahdutetusti, tuskaisesti, turhaan yrittäen. Ja kirjoittaessani itkin. Voitko kuvitella Mozart, minä itkin. Olen säveltänyt kohta viisikymmentä vuotta eikä niin ole käynyt ikinä aiemmin: että mielessäni kuulemani musiikki olisi liikuttanut minut kyyneliin.

Ehkä todella olen tulossa hulluksi. Tai sitten vain vanhaksi. Kuolema sen tekee, kuoleman läheisyys. Kaikki näyttäytyy erilaisessa valossa, kun kuulee noutajan kolkuttavan ovellaan.

Ystäväni, kollegani, esikuvani – tarvitseeko sitä pelätä? Millaista siellä toisella puolella on? Onko siellä musiikkia? Enkelten laulua, taivaallisia harmonioita? Vai vallitseeko siellä päinvastoin täydellinen hiljaisuus? Onko meidän kenties mahdollista vielä kohdata?

Odotan sitä. Odotan jälleennäkemistämme, vaikka en tiedä uskonko siihen. En tiedä enää mihin uskon. Tuntuu etten tiedä enää mitään mistään. Vain sen, etten ole menettänyt musiikkia, ainoaa lohtuani. Ja jos eiliset sävelet olivat viimeiseni, ne saavat olla. Niissä on kaikki. Kaikki!

Lopetan nyt. Minun on pakko lopettaa, muuten menetän järkeni. Kiitos Mozart. Kiitos. Kiitos kaikesta.

Beethoven