My Story: Yksisarvisen kääntöpiiri

My Story is a collection of writings by young people, including short stories and poems. The stories are collected and published by Espoo City Library. Find all stories on the My Story page.

This story is written in Finnish.

Kirjoittanut: Elviira Pentti

Ellen ja Hilma olivat parhaat ystävykset. He olivat samassa koulussa  samalla luokalla ja viettivät paljon aikaa yhdessä koulun ulkopuolellakin. Ellenillä oli tumma tukka, vaaleanruskea iho ja iloinen hymy. Hän piti tarinoista ja kielten opiskelusta.

Hilma oli vaalea sekä hiuksistaan että iholtaan. Hän piti metsistä ja tarinoista, mutta luonnontieteet ja historia kiinnostivat häntä kieliä enemmän. Molemmat olivat pirteitä, nokkelia kuudesluokkalaisia. He molemmat harrastivat koripalloa.

Oli Ellenin syntymäpäivän iltapäivä, ja Hilma oli tulossa Ellenille kylään. Tytöt kävelivät lumisella jalkakäytävällä, katselivat, kun hennot hiutaleet leijailivat heidän edessään ja juttelivat iloisesti.

— Oletko saanut jo jotain lahjoja? Hilma kysyi Elleniltä.

— En oikeastaan, paitsi äidiltä yhden vanhan rasian, sitä ei varmaan lasketa, Ellen kertoi. — Paitsi että siinä on joku runo päällä.

— Sitten se varmaan kiinnostaa sinua, Ellen Taruntuntija, Hilma kiusoitteli.

— Olipa taas hauskaa, Hilma Luonnonlapsi, Ellen tokaisi.

Tytöt tulivat Ellenin kerrostalon alaovelle, Ellen kaivoi avaimet repustaan ja he kävivät sisään.

— Mennäänkö portaita vai käytetäänkö hissiä? Ellen kysyi.

— Valitsen portaat.

Niin he kiipesivät kolmet portaat ylös ja tulivat Ellenin kotiovelle. Ellen avasi oven ja tytöt astuivat sotkuiseen, pieneen eteiseen. He riisuivat kenkänsä ja takkinsa ja sipsuttivat Ellenin huoneeseen. Ellen otti reppunsa mukaan.

Kun he tulivat huoneeseen, Hilma äkkäsi heti kirjoituspöydällä olevan ison puisen rasian, johon oli veistetty koristekuvioita. Sen kannessa oli runo. Hilma otti rasian käteensä ja istui lattialle tutkimaan sitä. Hän siveli sileää mahonkia ja katseli runoa.

Ellen oli istunut hänen viereensä ja kaivanut repustaan karkit, jotka olivat jääneet siitä, kun hän jakoi luokalle karkkia.

— Ota karkki, hän kehotti.

Hilma työnsi kätensä pussiin ja otti sieltä Fazerin Omar-karkin. Hän alkoi mutustaa sitä ja luki samalla runon. Siinä oli:

On olemassa kaunis maa
jossa kummia olentoja vaeltaa.
Sen löydät luota kääntöpiirin yksisarvisen, 
ja myöskin tämän rasian sä siihen tarvitset
muual' tätä rasiaa sä koskaan avaa et,
sillä silloin joudut ongelmaan, jota tuskin kuvittelet.
Ole siis tarkka, älä hukkaa ystävää,
sillä silloin ehkä et häntä enää nää.

Hilma ojensi rasian Ellenille ja kysyi:

— Mikä on yksisarvisen kääntöpiiri?

— En tiedä, mutta tiedän kauriin ja kravun kääntöpiirit, Ellen pohti.

— Oletko avannut sitä?

— En, mutta nyt avaan, Ellen sanoi päättäväisesti.

— Entä jos tuo on totta, tuo runo siis? kysyi Hilma pelokkaan kuuloisesti.

— Sitten äiti pelastaa minut.

Sitten Ellen avasi rasian. Siitä lähti sokaiseva sininen valo. Ellen pelästyi, yritti pudottaa rasian lattialle, mutta se veti häntä puoleensa ja pian rasia imaisi Ellenin käsivarren sisäänsä. Ellen kirkaisi ja Hilma tarttui hänen jalkaansa, mutta luisui  rasian voimasta itsekin. Ellen kirkaisi uudelleen, hänen päänsä oli hävinnyt valoon. Hilma kiskoi kaikin voimin, muttei voinut mitään, nyt Ellenistä näkyi vain jalat. Polvet hävisivät. Nyt näkyivät enää nilkat, ja lopulta koko Ellen katosi kirkuen siniseen valoon. Hilma oli kauhuissaan, ja enempää miettimättä hän hyppäsi valoon itsekin.

Hilma kieppui sinisen sumun läpi, ja hänen päässään sykki runon kaksi viimeistä säettä. Ole tarkka, älä hukkaa ystävää, sillä silloin ehkä et häntä enää nää. Hilma alkoi pudota, hän kieppui yhä, kieppui yhä nopeammin ja yhtäkkiä paiskautui kovalle maalle.

Hän nousi pää tokkurassa istumaan, ja katsoi ympärilleen. Hän oli vanhassa lehtimetsässä, ja hänen ihmetyksekseen siellä oli lehdet puissa. Nythän oli talvi! Heti seuraavaksi hän tajusi, ettei hänellä ollut kenkiä. Hänellä oli huppari, trikoot ja vaaleankeltaiset sukat. Se ei ollut sopivin mahdollinen varustus metsäretkelle. Hilma otti sukkansa pois ja lähti peloissaan kävelemään jonnekin päin.

Sammaleinen maa ei ollutkaan niin kylmä kuin hän oli luullut. Yleensä hän rentoutui metsässä, mutta nyt, kun Ellen oli kadoksissa, hän ei voinut nauttia tästä kauniista vanhasta lehdosta. Puista hän tunnisti lehmuksen, tammen ja saarnin. Aluskasvillisuus oli kieloja ja saniaisia, joissa oli kastepisaroita. Siitä päätellen täällä taisi olla aamu.

Lopulta Hilma päätti kiivetä puuhun katsomaan maisemia ja tähyilemään, näkisikö hän Elleniä. Toisaalta hänellä ei ollut mitään aavistusta siitä, mihin Ellen oli pudonnut, mutta hän oli niin huolissaan, että hän ei voinut jättää yhtäkään mahdollisuutta käyttämättä. 

Hän otti erään korkean lehmuksen alimmasta oksasta kiinni ja lähti kiipeämään. Hän oli kiipeillyt pienestä pitäen, joten ei ollut temppu eikä mikään kiepsauttaa itsensä oksalle. Hilma kiipesi vikkelästi latvaan ja tähysi ympärilleen.
Hilma ei nähnyt muuta kuin metsää, metsää, järviä, jokia ja kaukana siintäviä vuoria, jotka punersivat auringonvalossa. Sitten hän kuuli takaansa puhetta.

— Kertoisitko, ihmistyttö, millä asialla liikut haltiain mailla. Soisin, että tulisit ensin alas puusta.

Hilma käännähti ihmeissään, ja näki edessään ilmiselvän mestsähaltian. Tämän pitkä kastanjanruskea tukka oli letillä. Haltialla oli vihreä viitta ja sen alla harmaa pellavapaita, ratsastussaappaat ja nahkahousut. Hilma hätkähti, kun näki että haltialla oli jousi kädessään ja viini olalla. Hilma luisui ketterästi alas puusta suoraan haltian tutkivien silmien alle.

— Minä putosin ihmisten maailmasta, hän sanoi suoraan haltialle.

— Tietenkin, Yksisarvisen kääntöpiirin kautta, suo anteeksi epäystävällisyyteni. Haluatko tulla kanssani haltiavaltakuntaan? haltia tarjosi.

Hilma oli pökertyä moisesta vieraanvaraisuudesta, mutta vastasi:

— Minun täytyy etsiä ystäväni, joka on myös ihmisten maasta. En ehdi.

— Mutta uskoakseni tarvitset ruokaa ja ehkä jalkineetkin. Me voimme auttaa sinua siinä.

— Miksi te auttaisitte minua? Hilma kysyi hämmentyneenä.

— Kerron matkalla.

Haltia vihelsi lyhyen matalan ja kaksi pitkää korkeaa säveltä, ja äkkiä jostain alkoi kuulua kavioiden töminää. Heidän eteensä laukkasi upea harmaa tamma.

— Katso, Oras, saimme vieraan, haltia sanoi hevoselle.

Hilmaa hiukan arvelutti lähteä vieraan aikuisen kanssa, mutta hän tuli miettineeksi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.

Haltia auttoi hänet selkään ja heilautti itsensä tottuneesti Hilman taakse. Hän kannusti hevosen laukkaan ja kertoi Hilmalle:

— Vieraanvaraisuutemme johtuu siitä, että velho, joka loi portin Yksisarvisen ja Lohikäärmeen kääntöpiirien välillä, käski meitä auttamaan jokaista joka putoaa tänne.

Hilma ei ollut jotenkin odottanut sellaista syytä. Haltia ei siis olisi auttanut häntä, ellei hän olisi pudonnut juuri siihen metsään.

— Onko teillä haltioilla johtajaa? Hilma kysyi haltialta.

— Meillä on kuningas, mutta kuningattarella on aivan yhtä paljon valtaa.

— Entä kuka sinä mahdat olla? jatkoi Hilma.

Hän tunsi itsensä erittäin typeräksi tuon sulopuheisen siron olennon rinnalla.

— Minäkö? Olen kuninkaan lähetti Ilves, parantajan tytär. Kas, taidamme olla perillä.

Haltia hyppäsi kevein jaloin hevosen selästä, ja nosti Hilman alas. Ensin Hilma ei nähnyt mitään valtakuntaa, mutta kävellessään haltian vierellä hän tajusi katsoa ylös.

Hän näki puiden oksille rakennettuja lavoja, joilla haltiat puuhasivat itselleen aamiaista. Jotkut kulkivat ohi ja tervehtivät Ilvestä, toiset kyselivät, miksi Hilma oli siellä. Hilmakin alkoi juuri ihmetellä sitä, kun Ilves pysähtyi suuren kivisen, köynnöksiä kasvavan kartanon eteen.

— Kuningas asuu täällä, Ilves kertoi. 

Hän kolkutti suureen tammioveen, joka avautui hieman. Ovesta pisti esiin haltian pää.

— Mitä asiaa, Ilves? Ja miksi tuo tyttö on täällä? haltia kysyi hiukan äreästi.

— Viesti kuninkaalle, vaikken ymmärrä, miten se sinua liikuttaa. Ja tämä tyttö tässä on pudonnut Yksisarvisen kääntöpiirin kautta tänne haltiavaltakuntaan, Ilves sanoi kylmänviileästi. 

Toinen haltia ei tainnut olla hänen lempityyppejään, uumoili Hilma. Kyseinen haltia avasi kuitenkin heille oven, ja he astuivat sisään kartanoon. He tulivat isoon eteishalliin, joka oli verrattain tyhjä. Hilma oli luullut, että kuninkailla oli aina paljon palvelusväkeä häärimässä ympärillään. Hän pani merkille, että kartano oli valaistu soihduin ja seinillä oli kuvakudoksia.

Äreä haltia johti heidät portaita ylös ja sivukäytävää pitkin kartanon kirjaston ovelle. Hilma mietti, että jos hän olisi valmistautunut tapaamaan haltiakuninkaan, hän olisi laittanut kauniin kampauksen ja mielellään koristeellisen kaavun ja koruja… Mutta hän oli paljain jaloin päällään huppari ja trikoot. Äreä haltia koputti kolmesti kirjaston oveen ja sisältä kuului vaimea:

— Sisään.

Haltia avasi oven ja viittasi heidät sisään. Huone oli täynnä kirjahyllyjä ja lattia oli peitetty punaisella matolla. Siitä Hilma oli kiitollinen, koska lattiat olivat siihen asti olleet erittäin kylmiä. 

Hilma ja Ilves kävelivät hyllyjen välistä, ja näkivät kuninkaan istumassa suuren tammisen kirjoituspöydän ääressä. Hänellä oli pitkät vaaleanharmaat  hiukset huolimatta iättömistä kasvoista ja siniharmaa hopeisin ornamentein koristettu kaapu. Hän kääntyi heihin päin ja tervehti iloisesti:

— Ilves ystäväni, minkä sanan tuot etelän mailta?

— Eteläisten viesti on selvä, valtias. Lohikäärmeen vastaisiin toimiin on ryhdyttävä empimättä, Ilves ilmoitti lyhyesti.

— Hyvä. Sitä odotinkin. Entä kuka tämä nuori neito mahtaa olla? kuningas kääntyi Hilman puoleen.

Silloin Hilma avasi jännittyneenä suunsa:

— Olen Hilma Suomesta. Putosin tänne Yksisarvisen kääntöpiirin kautta.

— Siinä tapauksessa annamme sinulle kaiken avun, minkä suinkin kykenemme. Uskoakseni sinun, Ilves, tulisi viedä ratsusi talliin lepäämään.

— Selvä, valtias.

Ilves poistui. Kuningas kääntyi taas Hilman puoleen.

— Kokoonnumme joka aamu aamiaiselle kartanon väen kanssa. Voit tulla mukaan jos tahdot.

— Tahdon kyllä, kiitos, Hilma sanoi omasta mielestään kömpelösti. — Oi valtias.

Kuningas naurahti ja sanoi:

— Et ole minun alamaiseni, joten en oleta sinun kutsuvan minua kuninkaaksesi. Lähtekäämme aamiaiselle.

Hilma käveli kuninkaan jäljessä hyllyjen väliin ja ulos ovesta. Hetken kuluttua he olivat alhaalla suuren salin ovella. Kuningas avasi oven ja astui kaapu hulmuten suureen kivisaliin, jonka vasemmalla seinällä oli rivi suuria ikkunoita. Salin keskellä oli pitkä jykevä pöytä, jonka ympärillä istui muutama kymmenen haltiaa. Vain jokunen tuoli oli tyhjä. Haltiat näyttivät odottavan jotakin. Hilma tunnisti sekä Ilveksen että äreän haltian. 

— Suokaa anteeksi viivyttelyni, kuningas pahoitteli. Meillä on tänään keskuudessamme vieras, Hilma, joka on tullut Lohikäärmeen kääntöpiirin tuolta puolen.

Hilma oli niin hämillään, että olisi voinut purskahtaa itkuun. Hän käveli haltiain katseiden alla eräälle tyhjälle paikalle Ilveksen viereen. Ilves hymyili. 

Silloin Hilma huomasi mitä pöydässä oli tarjolla: marjasurvoksia, kuivattuja omenia, ohraleipää, viiliä, pähkinöitä ja ruokaa, jolle Hilma ei keksinyt nimeä. 

Pian hän sai selville, että se kaikki oli aivan kauhean hyvää. Hän söi niin hyvällä ruokahalulla, että häntä rupesi mietityttämään, oliko se aivan soveliasta. 

— Kauan on siitä, kun ihmisen lapsi maistoi haltia-aamiaista, Ilves nauroi katsellessaan Hilman ruokahalua.

Hilma vietti oikeastaan koko päivän ulkona haltioiden torilla ja tallissa. Hilma piti hevosista ja heinästä ja niitä siellä riitti. Hilma tapasi useita haltioita, jotka kysyivät, että kuka hän oli ja mistä hän oli tullut. Hilma vastasi vain, että hän oli Hilma ihmisten maailmasta. 

Iltapäivällä hän tapasi kuningattaren puutarhassa. Hilma oli juuri menossa päivälliselle kartanoon kuullessaan takaansa heleän äänen. 

— Hilma, sinä taidat olla kaukana kotoasi, vai kuinka?

— Kyllä, niin olen, Hilma vahvisti ja kääntyi.

Hän näki kauniin tummahiuksisen haltian, jolla oli punainen kultaisin kukin koristeltu kaapu. Haltia käveli häntä kohti ja lisäsi:

— Ja huomenen koittaessa lähdet etsimään kadonnutta ystävääsi. Pelkäätkö sinä?

Hilma oli hiukan ihmeissään haltian esittäessä sellaisen kysymyksen, mutta tiesi heti vastauksen:

— Kyllä. En tiedä mistä etsiä, enkä sitä, miten pääsisimme kotiin Ellenin kanssa, vaikka löytäisin hänet. 

— Älä huoli, sinä olet vahva metsän ystävä, joka ei vähästä lannistu.

Hilma ihmetteli, miten kuningatar sellaista tiesi, mutta uumoili, että haltioilla oli yliluonnollinen kyky arvata asioita.

— Menkäämme päivälliselle, kuningatar kehotti.

He kävelivät saliin, joka oli nyt paljon tyhjempi kuin aamiaisella. Vain kuningas istui pöydän päässä. Hilma mietti, että hän oli siis niin kuin oikea tärkeä vieras, joka saa aterioida kuningasparin kanssa. Hän tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hänhän oli vain alakoululainen, joka oli tupsahtanut vahingossa keskelle haltiavaltakuntaa.

Pöydän antimet olivat aamiaistakin maukkaammat. Keitettyä ohraa ja käristettyä peuraa villiyrttien kera. Kuningas pyysi Hilmaa kertomaan hänen maailmastaan ja Suomesta.

— Me emme tarvitse hevosta kulkemiseen, vaan on keksitty sellaisia koneita, minkä sisälle istutaan, ja sitten se lähtee liikkeelle ja perästä tulee kaasua, joka lämmittää ilmakehää, se on surkea keksintö. Sitten ihmiset ei käytä kaapuja, vaan tällaisia vaatteita kuin minulla. Meillä on sellaiset vehkeet, joilla voi jutella toisen kanssa vaikka se olisi tuhannen kilometrin päässä.

— En ymmärrä sanaa kilometri.

— Aa, se on matkan yksikkö. Siinä on tuhat tällaista.

Hilma näytti käsillään metrin mitan.

Kun kuningatar oli syönyt päivällisensä, hän kysyi Hilmalta:

— Haluaisitko tulla kanssani kirjastoon tutkimaan karttoja?

— Kyllä kiitos, olisi hauskaa nähdä, mistä minun kannattaisi etsiä ensimmäiseksi.

He kiipesivät portaat ylös toiseen kerrokseen ja menivät kirjastoon. 

Siellä kuningatar etsi kartan, jossa luki koukeroisella kirjoituksella paikannimiä. Kuningatar laski kartan pöydälle ja aloitti:

— Tämä viiva on Lohikäärmeen kääntöpiiri, jonne kaikki ihmisten valtakunnasta pudonneet päätyvät.

— Eli minun täytyy vain seurata sitä! Hilma riemastui.

— Täsmälleen. Ehdotan, että kulkisit itään, sillä on jo jonkin aikaa ollut länsituuli. Ystäväsi on voinut lentää tuulen mukana.

— Olemmeko me tässä metsässä? Hilma kysyi osoittaen suurinta metsää kartasta. — Ja miten pääsemme kotiin Ellenin kanssa?

— Tehän tulitte tänne erään rasian avulla. Täälläkin on sellainen rasia, jonka avulla pääsee sinun maailmaasi.

— Missä se on?

— Myytin mukaan erään velhon hallussa kaukaisessa linnassa.

— Saisinko tiedustella, mikä teidän nimenne on? Hilma esitti mieltään vaivanneen kysymyksen.

— Minua oli yksi, kun viimeksi tarkistin, ja nimeni on Koivu. Kuninkaan nimi on Lehmus, ja meillä on lapset Susi ja Kielo, heitä et ole varmaan tavannutkaan.

Kun illallinen oli syöty, äreä haltia näytti Hilmalle hänen makuuhuoneensa.

Huone oli kynttilöin valaistu ja pehmeän näköinen vuode houkutteli Hilmaa suorastaan vaarallisesti. Yksin jäätyään Hilma rojahti sille. 

Hän oli ollut koko päivän aivan hirveän hämmentynyt ja kummissaan ja oli väsynyt siihen. Hän huomasi, että sängylle oli viikattu pellavainen yöpuku. Hilma vaihtoi sen päälleen ja mietti hetken, että mahtoivatkohan haltiat pestä koskaan hampaitaan, mutta sitten hän totesi ääneen:

— Ihan sama!

Ja kömpi peiton alle.

Aamulla hän heräsi aikaisin ja puki vaatteet päälleen. Hän kuunteli hetken ulkoa kantautuvaa mustarastaan luritusta ja päätti lähteä aamiaiselle. 

Ruokasalissa ei ollut kuin muutama haltia, mukaan lukien Ilves ja äreä haltia. Hilma istuutui paikalleen odottamaan kuningasta, tai ainakin hän oletti, että kuningasta nuo kaikki haltiat odottivat. Pian saapui kuningatar yönsinisessä kaavussa ja hiukset hulmuten. Hän istuutui pöydän kauimmaiseen päähän. Kuningas saapui metsänvihreässä kaavussa, kun kello läheni kahdeksaa. (Salin seinällä oli kello.) Silloin kaikki aloittivat aamiaisen. 

Pöydässä oli samaa ruokaa kuin viimeksi, mutta leivän tilalla oli puuroa. Kun Hilma kysyi syytä, Ilves vastasi, että haltioiden oli tapana syödä ennen matkaa aina puuroa. Se ei haitannut Hilmaa, koska tämä haltiapuuro oli aivan älyttömän hyvää. Kun sali oli jo tyhjentymässä, kuningas pani toimeksi hulinaa:

— Ilves, satuloi Hilmalle hevonen. Kaarne, hae tikari ja tulukset. Vuokko, tuo viitta ja saappaat. Saarni, tuo matkaleipää. Minä itse etsin kartan.

— Kyllä, valtias.

— Kyllä, valtias.

— Kyllä, valtias.

— Kyllä, valtias. 

Joukko haltioita käveli pois salista. Heidän mukanaan oli äreä haltia. Hän taisi olla Kaarne, uumoili Hilma.

Sitten oli niin paljon touhua, että Hilma ei myöhemmin edes muistanut, miten hän sai nahkalaukun selkäänsä, vieläpä nahkalaukun jossa oli haltioiden matkaleipää, tulukset ja tikarin ja harmaan viitan ja ratsastussaappaat ylleen. 

Joka tapauksessa hän oli pian tallin edessä katsomassa, kun Ilves satuloi kaunista rautiasta. Hilma nousi hevosen selkään odottamaan sitä, kun kuningaspari tuli hyvästelemään hänet. Kuningas ojensi Hilmalle kartan ja toivotti:

— Toivon hartaasti, että löydät ystäväsi ja pääset kotiisi. Haltioiden siunaus olkoon puolellasi. Hyvästi, ihmisen lapsi.

Kuningatar antoi kauniin pöllöä esittävän riipuksen ja toivotti:

— Se on muisto suuren metsän haltioista. Ja tiedoksesi, että hevonen löytää tämän tallin oli se sitten missä tahansa. Hyvästi Hilma Suomesta.

— En koskaan unohda suuren metsän haltioita, jotka minua niin avokätisesti auttoivat. Hyvästi jääkää, Koivu, Lehmus ja Ilves, Hilma kiitti.

Seuraavaksi hän tajusi, ettei osannut ratsastaa. Hän yritti muistella hevoskirjaa, jonka hän oli lukenut vitosella. Aivan, piti maiskuttaa ja painaa pohkeilla hevosen kylkiä. Hilma teki niin ja hevonen liikkui hiukan. Hilma läimäytti hiukan ohjaksia ja maiskutti lisää. Hevonen lähti laukkaan kohti nousevaa aurinkoa.

Portaalissa kieppuminen ei täyttänyt Ellenin vaatimuksia turvallisesta matkustamisesta. Jos se olisi täyttänyt, hänellä olisi ollut turvavyö. Eikä hän olisi kieppunut sinisessä sumussa pää alaspäin. Ellen nimittäin kieppui sinisessä sumussa pää alaspäin. Hän yritti kääntyä, mutta ei pystynyt. Vauhti alkoi kiihtyä, hän pyöri yhä, mutta putosi, Ellen ei tiennyt minne, ehkä vieraaseen maahan. Hän laski mielessään kuinka montaa kieltä hän osasi. Hiukan japania, saksaa, vähän ruotsia ja hyvin englantia. Sillä kyllä pärjäisi aika hyvin. 

Sitten hän putosi päistikkaa järveen. Hän veti vahingossa vettä keuhkoihin. Hänestä tuntui siltä että hän hukkuisi kylmään kirkkaaseen vesistöön ollessaan kaksitoista vuotta. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hän oli jo vajonnut pohjaan, mutta potkaisi sitä kovaa, ja alkoi kohota. Hän potki ja kauhoi ja taisteli minkä jaksoi, kunnes pärskähti pintaan. 

Hän yski aivan vimmatusti, ja oli vähällä upota uudelleen. Mutta pian hän lähti kauhomaan kohti rantaa, vaikkei tiennyt minkä rantaa eikä missä tämä ranta sijaitsi. Kun hän oli viimein rannassa, joka oli huomattavan kallioinen, hän huomasi, kuinka kylmä hänellä oli. Hän hakeutui tuulensuojaan kiven ja kallioseinän väliin. Hän taisi olla jollain vuorella, koska kasvillisuus oli harvaa ja kun Ellen katsoi ylös, hän näki lumisen rinteen. Lisäksi viima oli niin kova, että tuntui siltä, kuin olisi ollut tunturissa. Ellen oli ollut tunturissa perheensä kanssa. Hän oli läpimärkä ja viluissaan, eikä keksinyt muuta kuin huutaa apua. Mutta millä kielellä? Englanti oli varmin. Niinpä hän nousi ja käveli rantaan. Hän veti henkeä ja huusi kovaa:

— Heeeeeeeeelp! 

Vuorenseinämistä alkoi kantautua tömistystä. Ellen käännähti äkkiä. Tömistys kuului ylhäältä ja voimistui voimistumistaan, kunnes se oli niin kovaa, että se ei voinut kuulua mistään ihmisen kokoisesta. Ellenin valtasi luontainen tarve juosta pakoon. Mutta minne? Järveenkö? Ei. Hän perääntyi hiljaa taaksepäin, kunnes hän oli aivan järven rannassa. 

Kallioiden välistä tuli esiin lohikäärme. Se oli vihreä ja liskomainen ja kulki neljällä jalalla. Sillä oli piikkejä hännässä, korvissa ja siivissä. Ellen kirkaisi. Lohikäärme karjaisi. Sen suusta tuli tuliryöppy. Ellen väisti täpärästi, ja oli menettää tasapainonsa. Lohikäärme pahoitteli:

— Anteeksi, yritin vain kuivata sinut. Tule luolaani, siellä voin sytyttää sinulle nuotion.

Ellen oli tavattoman helpottunut. Hän oli luullut lohikäärmeitä ilkeiksi. Lohikäärme katkoi läheisistä pensaista oksia ja taittoi ruohoa. 

— Tännepäin, tule, luolani on aivan lähellä. Haluan että kerrot minulle tarinoita. Minulla on aina aivan kauhean tylsää, lohikäärme kertoi. — Minä muuten olen Hildegard. Hildegard Vihersuomu.

— Minä olen Ellen.

Ellen lähti tuon tultasyöksevän Hildegardin perään hiukan epäluuloisena, mutta hän oli läpimärkä, joten hän ei syttyisi palamaan niin helposti. 

Lohikäärme vei hänet kallioiden välissä olevaan tunneliin. Se oli pimeä, mutta Hildegardin sieraimet hohtivat valoa ja valaisivat tunnelin. Hildegard ja Ellen tulivat tilavaan luolaan, jonka seinustoilla näkyi epämääräisiä möykkyjä. Hildegard pudotti keräämänsä risut lattialle niin että rapina kävi ja puhalsi kasan tuleen. Ellen pelästyi tulenlieskaa.

Pian heidän edessään oli rätisevä nuotio, joka valaisi luolan aina seinille asti. Niillä lojuvat tavarat osoittivat, ettei Hildegard ollut kasvissyöjä. Seinillä lojui luita, jänteitä ja nurkassa oli kasa nahkoja.

— Nuo ovat luomiani nahkoja. Voit luoda nuo märät nahat pois päältäsi, ja kääriytyä yhteen sellaiseen, Hildegard kehotti.

— Onko sinulla muuten lempinimeä, Hildegard on niin pitkä, Ellen kysyi.

— Kaverit kutsuvat minua Hilleksi, lohikäärme vastasi. 

Ellen riisuutui lohikäärmeen nahan alla, kääriytyi siihen ja toi märät vaatteensa kuivumaan. Hän istuutui tulen ääreen.

— Lähden metsästämään. Pidä tulta yllä, Hille ilmoitti.

— Okei, nähdään.

Jäätyään yksin Ellen laskeutui makaamaan tuijottaen tuleen. Hilma oli jäänyt Suomeen. Ja missä maassa oli lohikäärmeitä? Hänen oli pakko olla siellä runon taikamaassa. Miten hän ikinä pääsisi sieltä pois? Tottakai Hille oli kiva, mutta hänen oli pakko päästä takaisin… Ja vaatteiden täytyi ensin kuivua. Sen jälkeen hän voisi lähteä etsimään pakotietä. Hille oli puhunut jotain tarinoista. Ellen ei ollut ollenkaan juttutuulella. Paitsi jos Hille ei ollut kuullut hänen maailmansa satuja. Silloin Ellenillä riittäisi kerrottavaa vaikka yön yli. 

Hille saapui muutaman tunnin päästä raahaten alppivuohta. Se ei vielä haissut kovin pahalta, mutta yökötti Elleniä silti. 

Hille pujotti lihanpaloja keppiin kuin vartaaseen, ja käristi niitä Ellenille. Ellen söi hyvällä halulla ja paljon, koska hänelle oli tullut kova nälkä. Hille söi lihansa raakana. 

— Kertoisitko nyt minulle tarinan? Hille kysyi Elleniltä.

— Oletko kuullut tarinan Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä? Ellen kysyi.

— En. Voisitko kertoa sen minulle? Hille pyysi.

— Voin.

Niin Ellen kertoi lievästi värittäen Hillelle tarinan Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Illan kuluessa hän kertoi Tuhkimon, Hannun ja Kertun, Tarinan kolmesta karhusta ja Peukaloliisan. Sen jälkeen hän alkoi olla juttutuulella ja alkoi keksiä itse tarinoita. Tarinan kekseliäästä vuohesta, Hiirulaisen onnenpotkun (se oli hulvattoman hauska) ja Tarinan seitsemästä noita-akasta. Sitten Hille nukahti ja Ellen käpertyi vuotansa sisään.

Hän heräsi aamulla kai melko myöhään, koska Hille oli jo hereillä. 

— Kiitos kun kerroit minulle eilen tarinoita, se mutisi.

— Se oli hauskaa. Mitä nyt — mikä ihme se oli?!

Ulkoa oli kantautunut hurjaa karjuntaa.

— Kaverit vain vähän hurjastelevat. Heilläkin on tylsää. Haltiat eivät pidä siitä, että he polttavat metsää.

— Mutta eihän metsän polttaminen käy! puuskahti Ellen.

— Ei niin, ei niin, mutta heillä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Se on surullista. Lohikäärmeen luontoon kuuluu tehdä oman mielensä mukaan. Minä tyydyn veistämään luista huiluja kynsilläni, mutta kaikki eivät ole yhtä rauhallisia kuin minä. Lohikäärmeen täytyy metsästää vain kerran viikossa, joten meillä ei ole mitään muuta mihin purkaa tarmoamme.

— Hei, minä tiedän pelin jota voisimme pelata! Piirrä tähän yhdeksän ruudun ruudukko. Minä haen nappulat ulkoa, Ellen keksi.

Ellen teki niin kuin oli sanonut, ja hänen tullessaan Hille oli kaivertanut ruudukon kiveen.

— No niin, minä löysin viisi tummaa ja viisi vaaleaa kiveä. Sinä valitset jommatkummat ja tarkoituksesi on saada niitä kolme peräkkäin. Yhdellä vuorolla saat laittaa vain yhden kiven, ja sitten on minun vuoroni. Minä yritän estää sinua saamasta kolmen suoraa ja samalla saada sellaista itse, Ellen selitti.

— Minä ymmärrän jotenkin. Voiko se olla näin? Hille kysyi ja heilautti käpäläänsä vinosti ruudukon poikki.

— Voi. No, kummat valitset? Vaaleat vai tummat? 

— Tummat tietenkin, käykö jos laitan tähän keskelle?

— Joo, mutta minä laitankin tähän.

Ja niin he pelasivat ristinollaa iltaan asti, niin kauan että Hille alkoi voittaa pelejä.

Ulkoa alkoi kantautua huutoa:

— Eeelleeen! Eeelleeen!

Ellenin sydän hypähti. Kuka voisi huutaa hänen nimeään täällä? Se oli varmaan paikallisen kielen sana. Ei enempää. Ellen halusi kuitenkin mennä katsomaan, kuka siellä oli. 

Sitten hän muisti olevansa kietoutunut lohikäärmeen vuotaan. Hän vaihtoi vaatteet salamannopeasti ja lähti ulos luolasta. Ääni kuului taas ja hän pisti juoksuksi. 

Kun hän tuli ulos, hän näki muutaman kymmenen metrin päässä haltiasoturin. Hän arveli niin, koska haltialla oli harmaa viitta ja ruskeat saappaat. Mutta haltia huusi Ellenin nimeä. Huomatessaan Ellenin haltia huudahti:

— Ellen, et arvaakaan kuinka onnellinen olen kun näen sinut!!

Haltia laski huppunsa, mutta ei se ollutkaan haltia. Se oli Hilma.

Hilma oppi kahdeksan tunnin aikana enemmän hevosista ja ratsastamisesta, kuin oli siihen mennessä koskaan osannut. Hänen hevosensa oli väsymätön ja laukkasi tauotta kaksi tuntia, kunnes Hilmalle tuli nälkä. 

Molemmat joivat purosta, sen jälkeen hevonen uppoutui ruohon syömiseen ja Hilma otti leipää laukustaan. Haltiat olivat kertoneet, että puraisu leipää riittää täyttäväksi ateriaksi. Hilma kyllä puraisi leipää kaksi kertaa, mutta hän tuli täydemmäksi kuin koskaan oli koululounaalla tullut. Hän käveli hevosen luokse ja kuiskasi sen korvaan:

— Lähdetäänkö, ystäväni?

Hevonen tuntui ymmärtävän ja nosti turpansa ruohosta. Hilma kapusi vaivalloisesti sen selkään (hevonen oli suhteellisen mittava) ja lähti taas liikkeelle.

Hevonen oli nyt selvästi väsyneempi, eikä jaksanut pitää laukkaa yllä kuin kilometrin. Se kuitenkin käveli reippaasti ratsastuspolkua pitkin kunnes aurinko alkoi laskea. Hilma oli levoton ja huusi vähän väliä Ellenin nimeä. He lähestyivät vuoria, jotka punersivat ilta-auringossa. 

Heidän eteensä putkahti puro. Hevonen pysähtyi, eikä liikkunut enää eteenpäin. Hilma oli itsepäinen ja kannusti hevosta hyppäämään puron yli. Hevonen ei liikkunut. Hän jutteli sille ystävällisesti. Hevonen käveli puroon ja alkoi juoda.

Hilma ymmärsi: Hevonen oli juossut koko päivän. Se ei enää jaksanut. Hilman oli kavuttava vuorelle yksin. Hevonen odottaisi kyllä. Hilman oli lähdettävä etsimään Elleniä. 

Hilma pakitti hevosen takaisin rantaan ja laskeutui sen selästä. Hän silitti hevosen turpaa ja kuiskasi:

— Tulen huomisaamuna kun aurinko nousee. Jos en ole silloin täällä, lähde kotiin.

Hilma otti vauhtia ja hyppäsi puron yli. Hän lähti tarpomaan vuorenrinnettä ylös ja huusi Elleniä.

Hilma tuli pienen vuoristojärven rantaan. Hän huusi taas: 

— Eeelleeen! Eeelleeen!

Sitten hän kuulosteli. Hän kuuli jalkojen läpsettä kalliolla ja tähyili ympärilleen. Hän kuuli puuskutusta takaansa. Hän käännähti ääntä kohti ja näki — Ellenin.

— Ellen, et arvaakaan kuinka onnellinen olen kun näen sinut!! hän huudahti.

— Kerro minulle tarkkaan miksi sinä olet siinä, Ellen puuskahti onnellisena. — Sinähän jäit Suomeen! Ja mistä sait nuo vaatteet? Ja mihin sinä putosit? 

— Haltiat antoivat nämä minulle. Putosin heidät metsäänsä. Sen takia että syöksyin sinun perääsi! 

Ellen halasi Hilmaa. Sitten hän kysyi:

— Haluatko tavata tultasyöksevän Hildegardin?

— Riippuu siitä, onko hän kiva.

— Okei, tule sitten.

Hilma lähti Ellenin mukaan. He kulkivat kallioiden väliin käytävään, jonka päästä loisti heikkoa valoa. 

Kun he tulivat käytävän päähän, Hilma melkein huusi, mutta ei ihan. He näkivät edessään suuren vihreän lohikäärmeen, joka oli käpertynyt tulen ääreen. Se nosti päänsä ja hymyili. Oikeasti, lohikäärme, joka hymyili. Nyt meni yli ymmärryksen. Ellen esitteli Hilman lohikäärmeelle:

— Tämä on siis ystäväni, josta kerroin. Hilma, tässä on Hildegard eli Hille.

— Hauska tutustua, Hilma sai sanotuksi.

— Mukavaa nähdä lisää ihmisen lapsia täällä, Hille tervehti.

— Minusta tuntuu että meidän pitäisi tehdä jotain tälle lohikäärmeiden tylsistymiselle, Ellen jatkoi esittelyn jälkeen. 

— Kyse on siis siitä, että lohikäärmeet ovat tylsistyneitä ja polttavat haltioiden metsää, Hille selitti Hilmalle.

— Haltiat taisivat puhua siitä jotain, mutta miten ratkaisemme asian? Hilma pohti.

— Lohikäärmeille pitäisi saada jokin mielekäs ajanviete, joka kiinnostaisi heitä enemmän kuin polttaminen, Ellen mietti. — En minä kaikille lohikäärmeille voi opettaa ristinollaa.

— Voisivatko haltiat lahjoittaa jotain omaansa — onko sellaista, mikä on haltioilla on, josta lohikäärmeet voisivat kiinnostua, mutta johon kuluu paljon aikaa? Hille ihmetteli.

— Kuulostaa ihan arvoitukselta, Ellen henkäisi.

— Ne ovat Ellen Taruntuntijan erikoisalaa, Hilma selitti. — Nyt keksin! Kirjat! Niitä haltioilla on — todella paljon — ja niihin kuluu ainakin aikaa. Toisaalta lohikäärmeet voisivat polttaa niitä…

— Lohikäärmeiden ja haltioiden yhteinen kirjasto! Olet nero, Hilma! Ellen ilostui.

— Tuo ongelma voidaan ratkaista niin, että kaikki lohikäärmeet, jotka polttavat kirjoja, saavat itse kirjoittaa paremman, Hille keksi.

— Ongelma ratkaistu! Onko sinulla muuten nälkä, Ellen? Hilma kysyi.

— Itse asiassa on. Onko sinulla ruokaa?

— Voisi sanoa niinkin, Hilma sanoi ja otti laukustaan pussillisen haltiain matkaleipää.

Ellen huokaisi ihastuksesta. Hilma hymyili ja ojensi Ellenille palasen. Ellen työnsi sen suuhunsa ja mutusti hetken kummallinen ilme naamallaan. Viimein leivän nielaistuaan Ellen hymyili ja totesi:

— Sinä et ole näin hyvä leipoja. Mistä sait tätä ihmeleipää?

— Haltioilta tietysti! Tämä on heidän matkaleipäänsä, Hilma kertoi ja otti itsekin palasen.

— Saanko minäkin maistaa? En ole koskaan syönyt haltiaruokaa, Hille pyysi. 

Hilma heitti hänellekin palasen.

— Hevonen odottaa meitä, mutta auringon noustessa se lähtee takaisin talliaan kohti, Hilma ilmoitti. — Meidän täytyy ehtiä ennen aamunkoittoa vuoren juureen. 

— Minun täytyy lentää ystävieni luokse kertomaan suunnitelmasta, Hille kertoi.

— Tulkaa sitten suuren metsän haltioiden kuninkaan saliin. Minun ja Ellenin täytyy ratsastaa sinne ensin, Hilma ohjeisti.

— Mennään nyt nukkumaan, että jaksetaan huomenna matkustaa, Ellen sanoi fiksusti.

Aamulla Ellen ja Hilma heräsivät aikaisin ennen auringonnousua. He kömpivät lohikäärmeentaljoista ja nousivat ylös. Hilma venytteli ja Ellen päästi ilmoille suuren haukotuksen. He söivät pikaisesti aamiaisen ja Hilma nosti laukun olalleen. Silloin Ellen äkkäsi jotain:

— Hilma, missä Hille on?

— En tiedä, ehkä se meni ulos.

Tytöt kävelivät ulos luolasta, kunnes tulivat järven rantaan ja huomasivat Hillen pulikoimassa järvessä. 

— Häh? he puuskahtivat yhteen ääneen.

— Aamu-uinti! Hille hihkaisi iloisena.

Hän kahlasi järvestä rantaan suomut vettä valuen. Hille virnisti tytöille kauheilla lohikäärmeenhampaillaan, kun nousi järvestä.

— Joko lähdetään? Voin tulla vähän matkaa teidän kanssanne, Hille ilmoitti.

He lähtivät kolmisin matkaan kohti vuoren juurta.

Oli hauskaa kulkea tundralta havumetsään parhaan ystävänsä kanssa. Tytöt puhuivat siitä, mitä he tekisivät sitten, kun olisivat päässeet kotiin.

— Sitten pitää varmaan alkaa valmistautua viikonlopun turnaukseen, totesi Hilma.

— Ja alkaa laittaa päivällistä, Ellen huokaisi.

— Minä jäisin mieluummin tänne elämään haltiamielenä haltioiden joukossa, Hilma unelmoi.

Aurinko alkoi haalistaa tummaa taivasta vaaleansiniseksi. Hilma alkoi jo pelätä hevosen lähtevän ilman häntä. Jos alempana oli lohikäärmeitä, hän ei tiennyt, kuinka hevosen kävisi… Hilma joudutti askeliaan. He tulivat sille purolle, johon hän oli jättänyt hevosen.

— Se oli tässä! Sen on täytynyt lähteä ilman meitä! hän parkaisi.

— Eikä! Ellen turhautui.

Äkkiä Hilma muisti keinon, jota Ilves oli käyttänyt. Hän alkoi viheltää. Hän vihelsi lyhyen matalan ja kaksi pitkää korkeaa säveltä, uudestaan ja uudestaan, niin kauan että jostain alkoi kantautua kavioiden kopsetta. Siinä laukkasi hänen hevosensa aivan satuloituna ja kunnossa. 

— Upeaa, Hilma! Ellen riemastui.

— Hyvä, minä lähden katsomaan ovatko lohikäärmeet neuvottelukykyisiä, Hille ilmoitti. 

— Hyvää matkaa! he toivottivat toisilleen.

Ellen ja Hilma jäivät katselemaan, kun Hille kaarsi tuulen selkään. 

— No, kumpi menee eteen ja kumpi taakse? Ellen kysyi.

— Minä menen eteen, koska sori, mutta osaan ainakin nyt ratsastaa paremmin kuin sinä, Hilma ilmoitti. 

Niin he kapusivat selkään, ja Hilma kannusti hevosen laukkaan. Tässä vaiheessa sen voi jo sanoa niinkin lyhytsanaisesti. Hevonen oli selvästi levännyt hyvin, sillä se juoksi kuin tuuli halki havumetsän, kunnes he tulivat lehtimetsävyöhykkeelle, ja päättivät pitää tauon. 

Pian Hilma ja Ellen istuivat sammalella ja hevonen litki vettä vuolaana virtaavasta purosta. Tytöt söivät leipää, joka oli niin hyvää, kuin ohraleipä voi olla. Ellen ei halunnut lopettaa syömistä niin aikaisin kuin Hilma neuvoi, joten Hilman oli pakko työntää leipäpussukka takaisin laukkuunsa, ettei Ellen saisi enää otettua sitä. 

— Söin vain yhden! Voisit antaa minulle edes vähän lisää! Ellen mankui ja röyhtäisi.

— Niin, ja tulit ensimmäisestä puraisusta niin täyteen, ettet jaksa edes juosta! Hilma kiivastui. — Tajuatko että se loppuu kohta!

Äkkiä pensaasta kuului ääni:

— Älkäätte riidelkö, ystäväni. Teillä on edessänne pitkä matka ja monia koitoksia.

Silloin puskasta hyppäsi esiin kaunis yksisarvinen uljaana kuin sotaratsu, valkoisena kuin ensilumi, kevyenä kuin syyslehti ja sirona kuin kauris. 

— Ooh! huudahtivat tytöt yhteen ääneen suidensa loksahtaessa auki.

— Saanen huomauttaa teidän näyttävän erittäin typerältä. Olen Huurreharja, Haltiakuninkaan tiedustelija, yksisarvinen esittäytyi.

— Olen tavannut kuninkaan, Hilma kertoi.

— Kuningas pyysi minua etsimään ihmisen lapsen, jolla on vaaleat kutrit ja haltiaviitta. Sinä sovit siihen kuvaan. Näemmä olet löytänyt kadonneen ystäväsi. Onnitteluni!

— Mutta miksi? Minähän sain hyvän hevosen ja viitan ja ruokaa, Hilma ihmetteli.

— Hän sanoi olevansa levoton takiasi, ja uumoili sinun tarvitsevan opastusta matkallasi.

— Meidän täytyy päästä haltiahoviin neuvottelemaan suunnitelmasta, jonka keksimme. Lähetimme lohikäärmeen hakemaan lajitoverinsa neuvotteluun. Yritämme löytää ratkaisun lohikäärmeiden ja haltioiden välirikkoon, Ellen selitti.

— Suunnitelma kuulostaa hyvältä, mutten menisi takuuseen kuninkaan myönteisestä suhtautumisesta, Huurreharja aprikoi.

— No, kunhan suostuu neuvottelemaan, Hilma kuittasi.

— En olisi niin varma. Hevonen ei tietääkseni kykene enää kauaa kuljettamaan teitä molempia, joten toinen teistä voisi ratsastaa minulla. Sopiiko se teille?

— Kernaasti, mutta en kyllä olisi uskonut ratsastavani yksisarvisella, Ellen naurahti.

Huurreharjakin nauroi. Sitten hän hirnahteli hetken hevosen kanssa ja totesi lopulta:

— Kaisla sanoi, että Hilma tuntee hänet paremmin ja toivoo, että Hilma ratsastaisi hänellä.

Kaisla? Hevonen oli Kaisla! Hilma mietti, että sehän oli ori, mutta eihän nimellä ole paljon väliä. 

— Okei. Sopii minulle, Hilma ilmoitti.

Ellen kipusi haltioissaan Huurreharjan selkään ja otti kiinni tämän valkoisesta laineikkaasta harjasta. Hilma nousi Kaislan selkään jo aika tottuneesti. Hän kannusti hevosen laukkaan enempää miettimättä ja vajosi ajatuksiinsa. Hänen ei tarvinnut edes ohjata; hevonen osaisi kotiin.

He tulivat liian aikaisin perille. Hevonen pysähtyi haltioiden tallin eteen jo tunnin kuluttua. Ellen oli jo siellä.

— Moi! Ellen huikkasi.

— Terve vaan, Hilma vastasi.

Ellen oli edelleen Huurreharjan selässä, ja hämmästeli selvästi ympäristöään. Hilma laskeutui Kaislan selästä, ja riisui siltä satulan ja suitset. Hevonen kirmasi talliin vapaaseen pilttuuseen. Hilma ei tiennyt, mihin jättäisi satulan ja suitset. Hän ei välittänyt, vaan paiskasi ne talliin niin että muutama hevonen hirnaisi, viittasi Ellenin mukaansa ja paineli suoraa päätä kuninkaan puheille.  

Hilma johdatti Ellenin suoraan kuninkaan ruokasaliin. Se oli liikuntasalin kokoinen huone, joka oli muurattu vahvasta kivestä. Hilman askeleet kaikuivat toisin kuin Ellenin, joka kulki paljain jaloin. 

Auringon (tai mikä tähti se siellä olikin) valo tunkeutui saliin vasemman seinän suurista ikkunoista. Muuta valaistusta siellä ei ollutkaan. Keskellä salia oli iso tukeva puupöytä, jonka ympärillä istui neljä haltiaa.

— Kas, Hilma! Terve tavattuamme, terve tavattuamme! tervehti pöydän päässä istuva kuningas, jolla oli pitkät vaaleanharmaat hiukset ja nuorten pajunlehtien värinen kaapu. — Tässä ovat Susi ja Kielo, lapsemme.

Hän viittasi kahteen muuhun haltiaan, jotka istuivat lähellä häntä. Toisella oli harmaat suorat hiukset kuten isällään, toisella tummat hiukan laineikkaat kutrit kuten vieressään istuvalla kauniilla haltialla.

— Olkaatte tervehdityt, Lehmus, Koivu, Susi ja Kielo. Tässä on ystäväni Ellen, jonka löysin vuorilta. Siellä keksimme erään suun — Hilman puhe katkesi äkisti, kun huoneeseen ryntäsi vielä yksi haltia, joka ilmoitti vaivautumatta käyttämään eräitä sivistyneen puheen ilmaisuja:

— Ulkona on lohikäärmeitä.

Se oli totta. Ellen ja Hilma juoksivat kuningasperheen kintereillä ulos, ja tallin liepeille oli kerääntynyt suuri joukko kartanon ja kylän väkeä. Lisäksi sinne oli laskeutunut seitsemän lohikäärmettä, joita kaikki pällistelivät. Hildegard vilkutti, mutta muut lohikäärmeet mulkoilivat haltioita pahaenteisesti.

Ei taida tulla yhtään mitään, uumoili Ellen.

— Voisitteko te hiukan selittää? kysyi kuningatar äimistyneenä.

Ellen oli neuvoton. Hän katsoi viereensä Hilmaa, joka oli yhtä äimistynyt kuin Ellenkin. Sitten Hilma yhtäkkiä puhkesi puhumaan:

— No siis, meillä on yksi idea, joka voisi auttaa teitä lohikäärmeitä löytämään jotain muutakin tekemistä kuin metsän polttaminen.

— Mutta eihän meitä ole vielä edes esitelty, kuningas puuskahti.

— Okei, no tässä on Gertrud, Henrik, Wilhelm, Sigrid, Albert ja Fredrika, Hildegard selitti ja osoitti lohikäärmeitä, kutakin vuorollaan.

— Mistä meidän on edes määrä puhua? murahti Albert.

— No me olimme juuri tulossa siihen, selitti Ellen, joka oli juuri saanut aivonsa taas pelittämään. — Kun lohikäärmeet eivät saa enää polttaa metsää.

Sen sanominen oli virhe. Lohikäärmeet murisivat loukkaantuneina, ja Wilhelm hönkäisi liekin vaarallisen lähelle tallia.

— Anteeksi, mutta niin se vain on, että eläimet ja kasvit eivät erikoisemmin hyödy siitä, että te poltatte sitä metsää, Hilma jatkoi päättäväisesti. — Niin että teille pitäisi olla jotain muuta tekemistä. Osaavatko lohikäärmeet lukea?

— Joo, totta kai me osaamme lukea, miksi? Fredrika, joka oli selvästi muita hyväntahtoisempi.

— No, kun me mietittiin, että jos haltiat lahjoittaisivat kirjoja lohikäärmeiden ja haltioiden yhteiseen käyttöön, niin ehkä niistä löytyisi ajanvietettä lohikäärmeille, Ellen selosti.

Se oli taas kerran kohtalokas virhe. Tällä kertaa haltiat supisivat paheksuvasti keskenään, kunnes kuningas lopulta tokaisi jämerästi:

— Emme me voi antaa noiden — noiden elukoiden repiä ja polttaa arvokkaita kirjojamme.

Jos edelliset erheet olivat virheitä, tämä oli vähintäänkin emämunaus. Lohikäärmeet lähtivät hyökkäämään kuningasta kohden, mutta kuningas oli varautunut, ja huusi:

— Soturit!

Ellen ei ollut huomannut, että kuninkaan haltiasoturit olivat aseistautuneet, ja kuninkaan kutsuessa he tähtäsivät jousillaan suoraan kohti lohikäärmeitä.

Lohikäärmeet eivät siitä hämmentyneet, vaan antoivat nuolien kimpoilla suomuistansa joka suuntaan. Haltiat perääntyivät. Sigrid puhalsi tulta, mutta hönkäys ei riittänyt polttamaan kuin muutaman heinänkorren.

Yhtäkkiä Hilma huusi yli kaiken hälinän:

— Lopettakaa! Kyllä lohikäärmeet osaavat olla varovaisia, varmasti osaavat. Ja jos joku lohikäärme polttaa kirjan, hän saa luvan kirjoittaa itse paremman.

Haltiat lopettivat hyökkäyksen  ja nyökyttelivät päätään. Lohikäärmeet näyttivät hetken epäileväisiltä, mutta Hille näytti vakuuttavan ne kertomalla niille jotakin lohikäärmeiden kielellä. 

— Nyt kysymys on vain siitä, että missä tämä kirjasto voisi sijaita, kuningas sanoi.

Ilves astui esiin ja kertoi:

— Jonkin matkan päästä täältä on hylätty järvenrantasauna, joka voisi sopia.

— Onko se kauhean kaukana vuorilta? Gertrud kysyi.

— No, ehkä päivämatkan, Ilves arvioi.

— Sitten en usko sen olevan kovin kätevä, Gertrud päätti.

— No, voimmehan aina rakentaa jonkin katoksen ja sinne kirjahyllyn, tuumi kuningas. — Lohikäärmeistä voisi olla paljon apua rakentamisessa.

— Onko meillä nyt jonkinlainen yhteisymmärrys, mitä? Henrik kysäisi.

— Se lienee täysin mahdollista, kuningas mutisi.

— Vissiin jonkinlainen, Gertrud murahti.

Ellenistä tuntui siltä, kuin joku olisi kutittanut hänen sisäelimiensä sisäpintoja, niin iloinen hän oli. Hän oli helpottunut siitä, ettei ollut tullut sotaa, eikä kukaan ollut hiiltynyt korpuksi (ei ainakaan vielä). 

Kuningas ja Gertrud kättelivät sovinnon merkiksi, vaikka se tosin näytti hieman hassulta, kuningas kun oli niin paljon pienempi ja hontelomman näköinen. 

— Onko asia sitä myöten selvä? Ellen kysyi.

— Tavallaan, mutta pitää ensin löytää joitakin kirjoja, ja rakentaa kirjasto tietenkin, kuningas pohti. —  Ilves ja Kaarne; nimitän teidät etsimään yhdessä lohikäärmeiden kanssa paikkaa kirjastolle, lähtö on huomenna. Haltiat, käykää omiin askareisiinne. Kiitos lohikäärmeille, jotka olivat mukana. Toivon, että ette polta enää metsää.

Kun väkijoukko alkoi hiljalleen valua omiin suuntiinsa, Hilma tarttui Elleniä kädestä, ja kehotti:

— Tule, Ellen, näytän sinulle paikkoja täällä.

— Minäkin voisin tulla mukaan, kuului ääni heidän takaansa.

Huurreharja osasi näemmä hiipiä äänettömästi. Tytöt säikähtivät.

— No, lähdetäänkö? ori kysyi ja tytöt liittyivät oitis hänen seuraansa.

He kävivät torilla, tallissa ja ympäröivissä metsissä. Huurreharjalla oli yllättävän paljon tuttuja, joita hän tervehti. Näiden juttuhetkien vuoksi kävely venyi melkoisen pitkäksi. 

Kävelyn loppupuolella Huurreharja ja tytöt tapasivat Ilveksen, joka seisoi omalla puulavallaan pakkaamassa retkeä varten.

— Terve, Ilves, mitä puuhaat? Ellen kysyi.

— Kokoan tavaroitani, kuten tarkkasilmäinen saattaa huomata, Ilves murahti äreänä.

— Mikä sinua vaivaa? Hilma mietti.

Ilves huokaisi.

— Olisin halunnut jäädä vähäksi aikaa kylään, mutta kuningas on kuningas ja hänen määräyksiään on toteltava. Sitä paitsi Kaarne ei ole kaikkein mieluisin matkantekokumppani minulle…

— Miksi? Ellen tiukkasi.

— Se jääköön meidän kahden väliseksi. Asiasta toiseen, tahtoisitteko jäädä luokseni yöksi? Ilves tarjosi kohteliaasti.

— Kernaasti, kiitti Hilma, joka oli jo hiukan päässyt perille vanhanaikaisesta puheenparresta.

— Entä arvon Huurreharja, järjestäisinkö teille pilttuun kuninkaallisessa tallissa?

Ellen ihmetteli, miten Ilveksellä oli pokkaa teititellä hevosta, mutta eihän Huurreharja ollut mikään aivan tavallinen orhi.

— Kiitos tarjouksesta, mutta minä en voi levätä kuin taivasalla, ori vastasi.

Ilta kului rattoisasti. Ilves opetti Hilman punomaan kestäviä nahkanyörejä samalla, kun Ellen letitti mitä hienoimpia virityksiä Huurreharjan harjaan. He söivät illallista aikaisin, jotta ehtisivät nukkumaan ajoissa, lähtö kun oli niin varhain. Ruoka oli naurismuhennosta ja käristettyä jäniksen lihaa, ja tytöt nauttivat täysin siemauksin.

— Mitä muuten tapahtuu, jos ei ole yksisarvisen tai lohikäärmeen kääntöpiirillä, kun avaa rasian?

— Hmm… Visainen kysymys. Teidän täytynee kysyä sitä sen linnan velholta, jonka puheille aikonette, Ilves ehdotti.

— Siis se linna ja se velho, joista kuningatar kertoi, Hilma havainnollisti lähinnä itselleen.

— Kuinka kaukana se linna siis on? Ellen mietti.

— Jalkaisin seitsemän päivää, ratsain kaksi. 

— Mitäs mietit, tahtoisitko viikon patikkaretken vai noustaanko hummien selkään? Hilma kysyi Elleniltä.

— Valitsen ehdottomasti ratsastuksen, Ellen ilmoitti vikkelästi.

— Hmm… En usko, että Kaisla on innokas lähtemään uudelle matkalle heti viimeiseltä palattuaan, joten teidän täytynee ottaa muut ratsut, Ilves pohti.

— Miksei yksisarvisia, mietti Ellen, joka oli kovasti nauttinut vauhdin hurmasta Huurreharjan selässä.

— Kyllä minä voisin toisen teistä kyyditä, myöntyi Huurreharja. — Ja tunnen erään toisen kaltaiseni, joka voisi auttaa.

Illallisen jälkeen tytöt ja Ilves kävivät yöpuulle. Toisin sanoen he kääriytyivät huopiin  ja asettuivat olkipatjojen päälle. Hilma ja Ilves nukahtivat pian, mutta Ellen makasi pitkään valveilla katsoen lehtien välistä pilkottavaa tummenevaa taivasta. Hän kaipasi kotiin suunnattomasti, ja häntä pelotti. Mutta kyllä tämä tästä, hän ajatteli ja nukahti.

Aamulla Hilma heräsi linnunlauluun. Näytti vaihteeksi tulevan sateinen päivä, sillä taivaanranta punersi ja tummat pilvet näyttivät vyöryvän pohjoisesta päin. Aamu oli vielä hyvin varhainen, koska haltiat ja Ellen nukkuivat vielä. Hilma nousi ja venytteli, laskeutui alas lavalta ja päätti mennä tapaamaan hevosia.

Useimmat hevoset olivat jo jalkeilla. Ne hirnahtivat iloisesti. Hilma juoksi Kaislan pilttuun luokse. Ystävällinen turpa tervehti häntä pilttuun ovelta, jonka Hilma avasi. Hilma painoi kasvonsa Kaislan turkkia vasten. Se tuoksui —   hevoselta. Jos et tiedä, miltä hevonen haisee, olet aika kummallinen.

Hilma havahtui Kaislan kyljestä, kun joku huusi ulkoa:

— Hilmaaa! Missä olet?

Hilma tuli ulos tallista ja tapasi Ellenin, joka oli jo ehtinyt huolestua.

— Tule syömään, lähdemme ihan kohta sinne linnaan, jossa se rasia tarun mukaan on, Ellen tohisi tohkeissaan.

Kun Hilma oli syönyt, yksisarviset ilmaantuivat Ilveksen puulavan läheisyyteen. Ilves itse oli jo jonkin aikaa sitten lähtenyt omalle retkelleen. Huurreharjan mukana oli toinen yksisarvinen, tamma tällä kertaa, jonka nimi oli Säihkekavio.

— Kootkaa tavaranne nopeasti, muuten emme ehdi linnaan ennen huomista, Huurreharja hoputti.

— Kyllä me ehdimme illaksi, älähän hätäile, Säihkekavio rauhoitteli.

Tytöt siis pakkasivat Hilman repun kolmessa minuutissa, minkä jälkeen he nousivat ratsujensa selkään, Hilma Huurreharjan ja Ellen Säihkekavion. Ja yksisarviset karauttivat hurjaa vauhtia kohti nousevaa aurinkoa (jos se nyt oli Aurinko).

Ainakin Hilma oli jo tottunut hevosen kyytiin, mutta yksisarvisen kyyti olikin jotain aivan erilaatuista. Ohjata ei tarvinnut ollenkaan ja vauhti oli niin kova, että se vihelsi korvissa.

Hilma laski päänsä Huurreharjan kaulalle ja vajosi ajatuksiinsa. Hän pohti, että linnan rasia voisi oikeasti olla vain myytti, että he joutuisivat etsimään sitä vielä pitkään tämän jälkeen. Sitten hänen mieleensä nousi ajatus, joka oli varjostanut häntä siitä lähtien, kun hän oli pudonnut haltioiden metsään. Ajatus siitä, että hän ja Ellen eivät pääsisikään enää kotiin. Ajatus oli tähän mennessä tuntunut vain kauhistuttavalta. Mutta nyt, kun oli yksisarvisen selässä matkalla linnaan, josta avain kotiinpaluuseen todennäköisesti löytyisi, Hilma alkoikin yhtäkkiä toivoa, että heidän seikkailunsa kestäisi hiukan pidempään. Heillähän oli ollut niin hauskaa. Ei se saisi vielä loppua. Sitä paitsi kotona oli niin ikävää! Pelkkiä läksyjä, pyykkien taittelua, liian rankkoja koristreenejä, pikkuveljen vahtimista ja kaurapuuroa.

— Hilma, nukutko sinä? Pysähdyimme juuri purolle, Huurreharja kertoi ja tuuppi Hilmaa hellästi turvallaan.

— En nuku, ainakaan enää, juuri herännyt Hilma mutisi.

— Olemme taittaneet noin neljänneksen matkasta, joten meidän täytynee jatkaa taivalta ripeästi, Säihkekavio aprikoi. 

— Juo, Hilma, Ellen kehotti. Hän oli purolla mainitsemassaan puuhassa.

Hilma laskeutui Huurreharjan selästä pienelle nopeasti virtaavalle purolle, jonka yli tammien ja vaahteroiden oksat levittäytyivät. Hän otti repun selästään, kumartui veden ylle ja joi janonsa hukuksiin. Yksisarvisetkin lipittivät ainakin kymmenen litraa vettä kumpikin.

— Pystyykö tuolla sarvella tekemäänkin jotain? pohti Ellen.

— Se on itse asiassa taikavoimavarasto, johon on kätketty jokaisen yksisarvisen oma voima, Huurreharja selitti. 

— Mikä sinun voimasi sitten on? Ellen kysyi. 

— Pystyn liikkumaan täysin ääneti.

— Entä Säihkekavio?

— Ennustan säätilan muutokset. Illalla muuten tulee sade. 

— Aika siistiä! Ellen hihkaisi.

— Lähdetäänkö? Aikaa ei ole hukattavaksi, Huurreharja kiirehti.

— Emme me kuitenkaan ehdi ennen iltaa, matkan kuuluisi kestää kaksi päivää, Hilma totesi käytännöllisesti.

— Nyt sinä aliarvioit yksisarvisten kyvyt, nuori neiti, Huurreharja sanoi lähes loukkaantuneena. — Lähtekäämme!

Niin tytöt nousivat ratsujensa selkään ja yksisarviset pistivät taas tuulemaan. Hilma jatkoi nokosiaan. Yleensä hän ei nukkunut päivällä, mutta Huurreharjan pehmeä turkki, tasainen laukka ja lämmin iho saivat hänet oudon uniseksi.

Hilma heräsi nälkään, kun linna häämötti jo utuisella vuorella.

— Pidettäisiinkö evästauko? hän kysyi ratsultaan, joka nyökkäsi, huikkasi viestin viereiselle ratsukolle ja pysähtyi.

Hilma otti eväsnyyttinsä esille, mursi leivästä palan ja ojensi sen Ellenille. He söivät pikaisesti ratsujensa selässä, kun nämä aterioivat itsekin, mutta suoraan maasta. Pian he jakoivat taas matkaa.

Kun he tulivat linnan pihamaalle, ilma alkoi synkistyä. Raskaat sadepilvet peittivät taivaan ja linnut vaikenivat.

— No, hyvästi sitten, Huurreharja sanoi omituisen haikealla äänellä.

— Mitä? Ettekö te tulekaan sisään? kysyi pöllämystynyt Ellen.

Yksisarviset katsoivat toisiinsa.

— Velho ei oikein pidä meistä, Huurreharja selitti.

— Emmekä me hänestä, Säihkekavio lisäsi.

— Ja kyllä te selviätte, kunhan varotte sanojanne ja olette kohteliaita. Toivottavasti tulette joskus tapaamaan meitä, Huurreharja sanoi.

— Totta kai! tytöt hihkaisivat.

Yksisarviset lähtivät ja Ellen kolkutti jykevään tammioveen.

Ovi avautui naristen. Ulos työntyi maahisen pää, joka kysyi:

— Mitä asiaa jollain penskoilla on velho Gabriella Kekseliään linnaan?

— Me olemme kiinnostuneita palaamaan yksisarvisen kääntöpiirille, ja olemme kuulleet, että siihen tarvittava rasia on täällä, Ellen pyysi kohteliaasti.

— Selvä. Mutta jos tuo on valetta, saatte maksaa kalliin hinnan.

Maahinen johdatti Elleniä ja Hilmaa pitkin kolkkoja, soihduilla valaistuja käytäviä, joilla askeleet kaikuivat. He tapasivat muitakin maahisia, jotka tervehtivät tyttöjä johdattavaa maahista vaisusti ja loivat häijyjä katseita Elleniin ja Hilmaan. Ellen piti Hilmaa kädestä noiden katseiden aikana. Hän taisi olla aika hermostunut.

He saapuivat erään tornin massiiviselle ovelle, ja maahinen avasi sen suurella avaimella, mikä näytti aika hullunkuriselta, kun hän oli niin pieni ja avain niin iso, että ero oli luonnottoman suuri. Sisältä kuului omituisen matala naisen ääni:

— Mitä asiaa?

— Kaksi lasta haluaa päästä Tellukselle, maahinen ilmoitti.

— Tulkoot tänne, ääni sanoi.

Maahinen päästi tytöt ohitseen saliin, joka oli monella tapaa upea ilmestys. Vartijoita seisoi oven molemmilla puolilla ja suuren valtaistuimen ympärillä, valtaistuimen, jolla istui vihreään samettiin verhoutunut hyvin vaikutusvaltaisen näköinen nainen.

— Jaa, vai haluatte te Tellukselle, nainen pohti, — miksi?

— Koska me olemme sieltä, haluamme takaisin kotiin, Ellen tokaisi yllättävän pontevasti äskeiseen pelokkuuteensa nähden.

— Selvä, hyvä on, nainen myöntyi.

— Jes! Onnistui! Hilma innostui.

— En tarkoittanut aivan sitä mitä luulet, nainen sanoi pahaenteisesti. — Vartija, tuo totuushattu sisään!

Yksi vartijoista poistui hetkeksi huoneesta, ja palatessaan hän toi punaisella samettityynyllä melko kuluneen ja muodottoman näköisen hatunreuhkan. Hilman mielestä tapahtuman taustalle olisi sopinut hyvin trumpettifanfaari. Ajatus sai hänet miltei pyrskähtämään nauruun, mutta hän hillitsi itsensä.

— Kumpi laittaa hatun päähänsä? nainen kysyi vieno hymy huulillaan.

— Minä, Ellen tarjoutui rohkeasti.

— No, laita sitten, nainen käski.

Hilmaa alkoi pelottaa. Nainen kuulosti häijyltä. Mutta jos totuushattu todella paljastaisi totuuden, heillä ei ollut mitään pelättävää, mutta mitä jos hattu vaikuttaisi Elleniin jotenkin muutenkin, kuten vaikka viemällä häneltä järjen? Tai puhekyvyn? Taikaesineistä ei voinut koskaan olla varma…

Ellen laittoi hatun päähänsä. Hänen ilmeensä muuttui heti omituisen etäiseksi. Hilma pureskeli hermostuksissaan kynsiään.

— Kuinka kauan olet ollut tässä maailmassa? nainen kysyi Elleniltä.

— Kolme vuorokautta, kahdeksan tuntia, 53 minuuttia ja 15 sekuntia, 17, 18, 19, 20…

— Hyvä, riittää jo. Mistä maailmasta olet kotoisin?

— Tellukselta.

— Mistä maasta?

— Suomesta.

— Ehkä yksisarvisen kääntöpiiriltä?

— Kyllä vain.

— Ota hattu pois päästäsi.

Ellen totteli, ja hänen kasvonsa muuttuivat taas kotoisen Ellenin hymyksi. 

— No niin, vastaustesi perusteella olen tullut siihen tulokseen, että te olette Tellukselta ja teidän kuuluu sen valossa päästä myös takaisin. Vartijamaahiseni johdattavat teidät rasian luokse. Se on avaimenne kotiinpääsyyn. Olkaatte kiitollisia velho Gabriella Kekseliään teille suomasta avusta. Hyvästi.

Maahiset saattoivat tytöt ovelle ja siitä ulos. Hilma oli aivan pöllämystynyt ja ihmeissään siitä, että kaikki oli ylipäätään mennyt näin hyvin. Rasian luo ei ollut kovin pitkä matka, ja pian he tulivat ovelle, joka oli ainakin melkein yhtä suuri kuin velhon salin ovi. Maahiset avasivat sen, ja tytöt näkivät edessään valtaisan salin, jonka keskellä oli pieni kivinen jalusta, jolla oli täsmälleen samannäköinen kuin heidän seikkailunsa alunperin käynnistänyt rasia.

Tytöt lähtivät innokkaasti harppomaan kohti rasiaa. Ellen oli jo avaamassa sen kantta, kun Hilma äkkiä huusi:

— Älä! Haluan lukea tuon runon.

Runo oli lyhyt, ytimekäs ja yksiselitteinen, mikä ei yleensä kuulunut runojen ominaisuuksiin. Niinpä sitä voi kutsua lähinnä lausahdukseksi. Näin siinä oli:

Maailma tuo miltei tuhoontuomittu on,
muttei tilanne ole toivoton.

— Joko nyt saa avata, Ellen kysyi hiukan närkästyneenä.

— Milloin kotiinpaluusta on tullut runoja tärkeämpää? Hilma kysyi.

— Ei milloinkaan, Ellen vastasi. Mutta haluan kotiin.

Ja niin hän avasi rasian. Siitä alkoi heti hehkua vihreää valoa.

Tytöt ottivat toistensa käsistä lujaa kiinni, ettei heille kävisi samalla tavalla kuin viimeksi heidän käyttäessään universumien välistä liikennettä. Tällä kertaa he hyppäsivät suoraan vihreään valoon. Ellenin tajunnan läpi vilahti ajatus, että he olivat erehtyneet rasiasta, koska se hohtikin vihreää valoa, eikä sinistä kuten edellinen. Ellenin päässä käväisi myös ajatus, että heidät heitettäisiin johonkin ihan muuhun kohtaan maapalloa kuin kotiin. Tämän mietteen Ellen pyyhki nopeasti pois, sillä hän luotti siihen, että he kyllä pääsisivät kotiin.

Matkustaminen oli suurin piirtein samanlaista kuin edelliselläkin kerralla, mutta valo vain oli vihreää. Tytöt pyörivät ja kieppuivat ja kiljuivat minkä jaksoivat, ja puristivat toisiaan yhä lujemmin. Yhtäkkiä he alkoivat pudota, ja vatsanpohjassa tuntui pieni miellyttävä nykäisy, minkä jälkeen tuntui kuin höyhen olisi kutitellut vatsan sisäpuolta. Sitten he putosivat päällekkäin Ellenin nojatuoliin.

Omar-karkkipussi oli kaatuneena lattialla, ja rasia viattoman näköisenä sen vieressä. Kaikkein oudointa oli, että kello näytti vain puoli neljää. Hilma katsoi puhelimestaan, mikä päivä oli. Tammikuun 26. vuonna 2023. He olivat olleet poissa vain 45 minuuttia.

— Häh? Me olimme poissa melkein neljä päivää, Ellen ihmetteli.

— Ehkä siellä aika kulkee eri nopeutta kuin täällä, mietti Hilma. — Ja nyt minun varmaan pitää lähteä kotiin vaihtamaan vaatteet. Tuletko saattamaan?

— Miksipä ei, Ellen suostui.

Hilma heilautti reppunsa olalleen ja tytöt kävelivät eteiseen pukemaan ulkovaatteet päälleen. Pian he olivat ulkona pakkasilmassa. Lumisade oli loppunut ja taivas alkoi jo pikkuhiljaa hämärtyä, olihan tammikuu. Tytöt juttelivat iloisesti kaikesta, mitä heille oli sattunut taikamaassa. Lopulta he erosivat Hilman kotikadun risteyksessä. 

— Nähdään viideltä treeneissä, Ellen hyvästeli.

— Joo, nähdään sitten! Hilmakin huikkasi. Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti kotiaan.

Ellen ei jäänyt katsomaan hänen peräänsä. Hänelläkin alkoi olla hoppu. Ja äiti oli varmaan jo tullut kotiin. Ellenillä oli hiukan kysyttävää äidiltä rasiasta, joka oli aloittanut koko seikkailun.

Kun Ellen astui kotiovestaan sisään, hän haistoi heti bolognesekastikkeen ja päätteli siitä, että äiti oli kuin olikin tullut kotiin.

— Hei, Ellen, huikkasi äiti keittiöstä. — Pese kätesi ja tule syömään, ruoka on ihan kohta valmista. Oletko jo pakannut treenikassin?

— Olen joo pakannut, Ellen vakuutti tylsistyneen kuuloisesti. — Ja mikä ihmeen idea se portaalirasia oli?

— Kerron kun olet pessyt kätesi, äiti lupasi.

Kun Ellen oli pessyt kätensä, hän tuli ruokapöytään, lastasi spagettia lautaselleen ja odotti kiihkeästi, että äiti alkaisi selittää.

— Oletko siis käynyt siellä jo? äiti kysyi innostuneena.

— Joo, olen, me olimme siellä Hilman kanssa neljä päivää, Ellen kertoi.

— Mahtavaa! Minäkin olen ollut siellä ainakin viisitoista kertaa, äiti intoili. —  Muistan kun kerran loh—   

— Kerro jo sen rasian alkuperä, Ellen tiukkasi.

— No se on kulkenut suvussa äidiltä tyttärelle monta sataa vuotta. Rasian antoi suvullemme se velho, joka loi yhteyden 600 vuotta sitten.

— Olemmeko sitten aina asuneet yksisarvisen kääntöpiirillä?

— Kai.

— Aika siistiä!

— Syö, meidän pitää lähteä ihan kohta, äiti hoputti.

Kun Ellen oli valmistautumassa omassa huoneessaan puhelin soi. Ellen vastasi. Se oli Hilma.

— Moi! Iskä ei voikaan viedä minua, joten voitko sinä tulla hakemaan minut siitä risteyksestä? kysyi Hilma.

— Eiköhän se onnistu, Ellen vastasi. —  Tiedätkö mitä me unohdimme siellä taikamaassa?

— En.

— No kysyä sitä, että mitä tapahtuu, jos avaa sen rasian muualla kuin yksisarvisen kääntöpiirillä.

— Kysytään sitä seuraavalla kerralla.

— Joo, mennään vaikka heti huomenna! Me tullaan hakemaan sinut treeneihin viiden minuutin päästä.

— Kiva, nähdään sitten! Hilma huikkasi ja lopetti puhelun.