Sibelius, 19.5.2022

Teoksella ei ole tällä hetkellä teosesittelyä.

Jouni Kaipaisen Accende lumen sensibus, "Konsertto pienelle sinfoniaorkesterille", syntyi vuonna 1996 Tapiola Sinfoniettalle, jonka suorityskykyä ja -tahtoa teoksen virtuoosiolemuksessa on käytetty hyväksi sydämen kyllyydestä. Laajempiin orkesteriteoksiinsa verrattuna säveltäjä on pyrkinyt täyttämään tilan entistä tiiviimmin ja tarjoamaan kokoonpanolle konsertoivia haasteita.

Kaipainen on lausunut teoksestaan: "Kappale henkii eräänlaista sensuaalisuuden kaipuuta ja se on varsinkin harmonian ja muodon puolesta saatettu hellävaraisesti lähelle ruohonjuuritasoa ja mullan tuoksua. Tämä älköön tarkoittako etteikö, rakkauteni artefaktin kulttuurin pitkän tradition sisältämiin saavutuksiin olisi täysimittaisesti tallella. Kyllä se on, ja enemmänkin takki tuntuu vähemmän kauhtuneelta, kun sen on saanut edellisessä Tampere Biennalessa käännettyä ympäri, eivätkä aikavuosia sitten vanhentuneen akateemisen modernismin dogmitja tabut enää pistele ihoa silputtuina harjaksina."

Kaipaisen takin nurjaan puoleen suomalaisyleisö sai tutustua toisessa sinfoniassa (1994) ja säveltäjä on maininnut "kamarikoriserttonsa" muotokielen ja sävellystyylin suhteellisen ja tahallisen konventionaalisuuden viittaavan mm. wieniläisklassimin periaatteisiin, muistuttaen kuitenkin että teoksen viesti on oma ja uusi.

Otsikko Accende lumen sensibus, "Sytytä aistiemme valo", on peräisin ambrosiaanisesta "Veni Creator Spiritus" -hymnistä, jota Gustav Mahler käytti kahdeksannen sinfoniansa ensiosassa. Mahler rukoili aistien valoa hyvinkin platonisessa hengessä ja oli jokseenkin hämmentynyt, kun käsitti kotioloissa tarvittavan muutakin, kirjoittaen vaintolleen: "Freud ori oikeassa – sinä olet minun polttopisteeni! Sisäinen valo, joka nyt valaisee kaiken minulle ja siunaa tietoisuudellaan – ilman estojen hämärtävää vaikutusta – tekee kaikki tunteeni mittaamattomasti voimakkammiksi."

Kaipaisen orkesterikonsertto kehottaa sekä valpastamaan aistit että sammuttamaan ennakkoluulojen liikennelyhdyt. Teoksen paahteinen alkurynnistys ja leimuava taiturillisuus muistuttavat wieniläisklassismin motorisesta dynaamisuudesta. Kaipaisen sinfonioille ominaiset lyyriset levennykset ovat nyt ohimenevämpiä, mutta tarjoavat tilaisuuden elegisiin puhallinsooloihin ja aidosti riipaisevaan jousicantilenaan. Mahlerilainen yltäkylläisyys ja tapahtumarikkaus kannattavat korkeajännitettä loppuun saakka, äkäinen taistelutahto ja kylmän angstiset henkäykset pitävät vetelän kaunosieluisuuden kaukana.

© Antti Häyrynen, 1996 (Porvoon Suvisoitto).

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku oli myöhäisromantiikan kukoistuskautta ja merkitsi monille säveltäjille hakeutumista yhä suurempien kokoonpanojen ja yhä massiivisempien muotorakennelmien pariin. Tämän pyrkimyksen yhtä ääripäätä edusti Mahlerin puolitoistatuntinen kahdeksas sinfonia (1907), jonka ensiesityksessä oli mukana peräti 1028 esiintyjää - siitä lisänimi "Tuhannen sinfonia".

Samana vuonna, kun Mahler viimeisteli jättiläisteostaan, toinen suuri sinfonikko Sibelius oli kääntynyt kolmannessa sinfoniassa aivan päinvastaiseen suuntaan, kohti keskitetympää ja hillitympää klassismia. Erot kiteytyivät myös niissä keskusteluissa, joita säveltäjät kävivät sinfoniamusiikista Helsingissä, edelleen tuona samaisena vuonna 1907. Sibelius muisteli myöhemmin: "Kun puhe kääntyi sinfonian olemukseen, tähdensin sen ankaruutta ja tyyliä ja sitä syvää logiikkaa, joka luo kaikkien aiheiden välille sisäisen siteen. [...] Mahler edusti aivan päinvastaista käsitystä: 'Nein, die Symphonie muss sein wie die Welt. Sie muss alles umfassen.' (Ei, sinfonian on oltava kuin maailma. Sen tulee sisällyttää itseensä kaikki)"

Kolmannen sinfonian klassisuus ilmenee monilla tasoilla. Sibelius on kääntynyt toisen sinfonian (1902) suurieleisestä romanttisuudesta kohti tasapainoisempaa ja hillitympää ilmaisua. Hän karttaa äärimmäisiä kärjistyksiä, tiivistää muotoa, käyttää hiukan pienempää orkesteria ja suosii ilmavampaa ja läpikuultavampaa sointiasua. Ehkä nämä piirteet ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että kolmas on yhdessä kuudennen kanssa luultavasti vähiten soitettu Sibeliuksen sinfonioista; toisaalta se on myös ensimmäinen, jossa hänen mestaruutensa tulee täysin suvereenina esiin.

Normaalista neliosaisesta sinfoniamallista poiketen osia on vain kolme. Jo ensiosan avaava sellojen ja bassojen unisono-aihe kuvastaa rytmisessä selkeydessään Sibeliuksen uusia ihanteita. Osa hahmottuu sonaattimuodoksi, jossa sivuteema tuo tummempia juonteita valoisamman pääteeman kontrastiksi. Hidas osa on pastoraalinen mutta samalla nostalgisen haikea. Sen levollisesti hengittävä pääaihe kuullaan neljästi erilaisissa orkesteriasuissa. Teoksen omaperäisin osa on finaali. Se jakaantuu kahteen päävaiheeseen, neljännen sinfonian maailmaa ennakoivaan tonaalisesti levottomaan scherzo-jaksoon ja lopun hymnisävelmään; Sibelius luonnehti osan dramaturgiaa sanoilla "ajatuksen kristalloituminen kaaoksesta".