Tunne lastensuojelu -podcast: perhehoito ja sijaisperheet

Lastensuojelun perhehoito on ensisijainen sijoitusmuoto huostaanotetuille lapsille ja nuorille. Perhehoidossa työskennellään sijaisperheissä asuvien lasten ja heidän läheistensä kanssa. Millaisia tunteita perhehoitoon liittyy, kun lapsella on kaksi perhettä? Jaksossa aiheesta keskustelemassa sijaisperheessä asuva nuori, äiti, sijaisäiti ja Espoon perhehoidon koordinaattori Emmi-Maaria Mäkilä.

Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson pituus on noin 32 minuuttia.

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Emmi-Maaria: Tässä jaksossa puhutaan tunteista perhehoidossa. Minä olen Emmi-Maaria, ja olen perhehoidon sosiaalityöntekijä. Ja katsotaan, keitä muita meillä täällä on.

Katri:             Hei, minä olen Katri. Ja minun alakouluikäinen tyttäreni sijoitettiin sijaisperheeseen syksyllä.

Liisa:            Moikka. Minun nimeni on Liisa, ja toimin perhehoitajana. Meillä on iso perhe siellä kotona, mieheni lisäksi useampi lapsi. Ja viime keväänä meille sijoitettiin sitten sellainen pieni taapero.

Julia:            Moi, olen Julia. Ja olen nyt tällä hetkellä 17-vuotias. Ja minut on sijoitettu sijaisperheeseen, kun olin kahdeksan kuukautta.

Emmi-Maaria:  Ensimmäiseksi ajateltiin, että keskusteltaisiin siitä, että miltä tuntuu, kun lapsi muuttaa sijaisperheeseen. Ja ajattelin, että Katri, miltä sinusta tuntui, kun sinulle kerrottiin, että sinun tyttäresi tullaan huostaanottamaan ja hänelle aletaan etsiä pitkäaikaista sijaisperhettä?

Katri:             Se oli vaikein hetki minun tähänastisessa elämässäni. Ja siihen liittyi paljon häpeän ja syyllisyyden tunteita. Ja se pettymys omaan itseen ja tavallaan koko identiteetin murentuminen, kun oli pitänyt itseään kuitenkin selviytyjänä ja jopa älykkäänä ihmisenä, niin se oli aika musertavaa. Ja se oli niin musertavaa, että se jopa itsessään sitten ne tunteet sai… teki sen, että ne ylläpitivät sitä päihdeongelmaa, koska niiden käsittely, ne ovat niin valtavia tunteita häpeä ja syyllisyys ja pelko siitä, että jos asiat eivät muutukaan ja lapsi ei koskaan palaa ja oma elämä jää siihen missä se oli.

Emmi-Maaria: Liisa, miltä sinusta tuntui, kun sosiaalityöntekijä soitti teille ja kertoi, että nyt olisi sellainen lapsi jolle juuri teidän perhe voisi olla se oikea paikka?

Liisa:            Se oli hyvin jännittävää. Minulla oli vielä sellainen tilanne, että olin työkokouksessa ja sain sen puhelun siinä tauon aikana. Ja siihen liittyi paljon iloa ja jännitystä. Ja jotenkin… siinä puhelussa saa hiukan tietoa siitä sijoitettavasta lapsesta, mutta tuntui, että kaikki menee ihan ohi ja pitää olla kynää ja paperia, että yrittää jotakin vähän ranskalaisilla viivoilla laittaa ylös niitä perustietoja. Mutta ehkä se päällimmäinen tunne on se sellainen jännitys, nyt minun elämässäni tapahtuu jotakin ja nyt tämä alkaa mitä on jo pitkään odotettu. Sitten kun siitä tunteesta pääsee vähän eteenpäin, niin hyvin nopeasti alkaa miettiä ihan sellaisia käytännön asioita, että miten tutustutaan, ja alkaa luoda mielikuvaa siitä lapsesta niiden vähäisten tietojen pohjalta, että minkä näköinen ja minkälainen tyyppi hän on. Ja sitten tosiaan niihin käytännön asioihin aika nopeasti se mieli ohjautuu. Ja sitten taas siitä, kun menee vähän eteenpäin, niin sitten alkaa miettiä sitä kokonaisuutta, että minkälainen perhe siellä on ja minkälaiset vanhemmat. Ja siinä kohtaa siihen liittyy sitten vähän enemmän sellaisia ristiriitaisia tunteita, koska ymmärtää sen toisen näkökulman, että siellä puolella tunne on varmasti hyvin toisenlainen. Ja alkaa siinä itse sitten vähän pohtia sitä, että onko minulla lupa olla näin iloinen ja onnellinen tässä kohtaa, elikkä siitä tulee vähän sellaista ristiriitaa siihen itselle. Mutta hyvin iloinen asia.

Emmi-Maaria: No Katri, miltä sinusta tuntui luovuttaa se arjen kasvatusvastuu sijaisvanhemmalle? Ja miltä tuntuu olla erossa omasta lapsesta?

Katri:             Se oli tavallaan tietenkin vaikeata, koska pelotti sellaiset asiat, että kun lapsi kuitenkin menee perheeseen jossa häntä ei tunneta, että osataanko siellä ottaa hänen erityislaatuisuutensa huomioon. Ja muutenkin jotenkin sellainen, että tuleeko hän varmasti riittävästi lohdutetuksi ja halituksi, ja kaikkea sellaista ihan arjen asiaa. Ja tietenkin siis se, että minä elän oikeastaan tapaamisesta tapaamiseen, kaikki se väliaika on seuraavan tapaamisen odottamista, että on äärimmäisen vaikeata olla lapsesta erossa. Mutta onneksi nyt tietenkin on WhatsAppit ja videopuhelut ja muut, mikä helpottaa yhteydenpitoa hirveästi. Ja se tuntuu ihan toisenlaiselta, kun näkee sen lapsen siinä, kuin se, että puhuisi vain puhelimessa ja muuta. Mutta hienosti sijaisperheessä on huomioitu lapsen erityislaatuisuus ja otettu hänen persoonansa huomioon, ja näin. Tukea olen saanut tietenkin lastensuojelulta. Ja tavallaan se, että kun minulla on alusta lähtien ollut luottamus lastensuojeluun, sitä kautta on tullut myös sellainen luottamuksen tunne niihin sijaisvanhempiin ja siihen, että lapsella on hyvä olla ja hän on turvassa. Mutta ne omat pelot, ne liittyvät tietenkin, koska sitä menetti koko elämänsä ja kaiken siinä, niin jotenkin ne pelot liittyvät siihen juuri, että ei olisi voinut uskoa, että itselle käy näin. Niin pelottaa se, että onnistuuko oikeasti muuttamaan sen elämänsä niin, että kaikki vielä palaa ennalleen. Mutta ihan varmasti voi, mutta siitä huolimatta se on pelko, mikä on olemassa.

Emmi-Maaria: No Liisa, mitä tunteita ja ajatuksia sinulla on herännyt siitä, että vanhempi luopuu lapsestaan?

Liisa:            Vähän niin kuin tuossa jo ehdin sanoakin, että se herättää sitä sellaista, tai sitten siinä tulee sellainen ristiriita omien tunteiden kanssa, kun on iloinen siitä lapsesta ja sitten ymmärtää, että siellä vanhemmilla on hyvin toisenlaiset tunteet pinnassa. Mutta tähän sijaisvanhemmuuteen liittyy niin paljon tunteita riippuen aina, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Ja olen itse yrittänyt sitten katsoa sitä tilannetta sieltä syntymävanhemman näkökulmasta ja asettua siihen tilanteeseen, jolloin pystyn paremmin ymmärtämän, että miltä siellä saattaisi tuntua ja millaisia tunteita siellä voi olla. Ja se taas vaikuttaa mielestäni, tai helpottaa minua siinä, että kuinka kohtaan sitä lapsen vanhempaa, vähän pyrin ymmärtämään, että mitä siellä käydään läpi.

Emmi-Maaria: Hyvä, kiitos. Haluaisitko sinä sitten kertoa Julia sinun kokemuksistasi?

Julia:            Eli siis tosiaan, kun minä olin niin nuori silloin, kun muutin sijaisperheeseen, niin minä en muista siitä oikeastaan yhtään mitään, koska se tapahtui niin nopeasti ja olin niin pieni. Niin en muista siitä mitään. Tietenkin totta kai sitä välillä ajattelee, että mitä jos olisi jäänyt biologisten vanhempien kanssa. Mutta jotenkin, kun on asunut niin pitkään tämän perheen kanssa, niin ei sillä lailla, ei sitä ajattele niin paljoa, että mitä sitten olisi tapahtunut, ja muuta. Ja se on ollut aina sellainen hyvin normaali asia. Ja meidänkin sijaisperheessä on hyvin avoimesti puhuttu siitä, että lapset on adoptoitu ja että ei ole mitenkään peitelty sitä asiaa.

Emmi-Maaria: Hyvä, kiitos. Olisitko sinä Liisa vielä kertonut, että miten sijoitetun lapsen muutto teidän perheeseen vaikutti teidän muihin perheenjäseniin? Ja oliko joku asia, mikä yllätti?

Liisa:            Meillä tietysti lapsia, meidän perheessä jo olevia lapsia valmisteltiin tähän tilanteeseen. Ja sosiaalityöntekijät olivat käyneet meillä vähän kyselemässä heidän toiveitaan ja ajatuksiaan siitä, että meille joku pieni muuttaisi. Ja oli sitten omankin perheen kesken käyty asiaa läpi ja hiukan sillä lailla mahdollisimman luonnollisesti. Elikkä sellaisissa luontevissa tilanteissa, jos lapset jotakin kyselivät, niin sitten yritettiin vastata. Vanhempana huolestutti alkuun se, että mitä sitten jos he sitten, kun lapsi muuttaa, niin jos he sitten ajattelevatkin että tämä on ihan kauhean ahdistavaa ja he eivät haluakaan tätä, ja jos siinä tulee jotakin sellaista haastetta sitten tai he reagoivat siihen jotenkin hyvin voimakkaasti. Mutta meidän kohdalla näin ei sitten käynyt, joten ne pelot olivat turhia. Elikkä meillä on ihan hirveän hyvin mennyt, ja lapset ovat ottaneet tämän pienen kauhean kivasti vastaan. Ja hän on löytänyt oman paikkansa, ja kaikki muut ovat löytäneet oman paikkansa siinä. Elikkä tämä pieni ensimmäisenä oikeastaan kiintyi ja lähti tutustumaan ja etsimään sitä omaa paikkaansa siinä meidän muiden lasten kautta. Ja oli juuri sopivasti kesäloma tulossa, että olimme kaikki kotona, niin siinä oli aikaa tutustua.

Emmi-Maaria: Ihana kuulla. Mennään meidän päivän toiseen teemaan, eli miltä tuntuu asua sijaisperheessä, kun lapsella on kaksi kotia, kahdet vanhemmat ja kaksi perhettä. Ja jos aloitetaan Julia nyt sinusta, niin kertoisitko vähän, että miltä sinusta tuntuu asua ja elää sijaisperheessä? Ja oletko kohdannut sellaisia tunteita kuin vaikkapa ulkopuolisuutta tai häpeää, onnellisuutta, mitä tunteita siihen liittyy?

Julia:            Minä itse koen, että sijaisperhe on minulle ihan normaali perhe, eikä ole mitenkään… En tunne, että asuisin sijaisperheessä vaan ihan perheessä. Ja ehkä ulkopuolisuutta olen kokenut esimerkiksi koulun biologian tunneilla, jos on käsitelty vaikkapa perinnöllisyyttä ja jos opettaja on kysynyt, että mitä piirteitä olet perinyt äidiltä tai mitä olet isältä. Ja kaverit alkavat luetella, että silmän värin isältä, ja niin edespäin. Mutta kun minä en itse tiedä, koska en ole tuntenut biologisia vanhempiani, niin siinä ehkä on tullut vähän sellaista ulkopuolisuuden tunnetta, että kun en vaan tiedä. Mutta en häpeää, koska juuri niin kuin sanoin, niin minulla on hyvin sillä lailla normaali perhe ja muuta, että en häpeä sitä että asun sijaisperheessä. Ja olen ihan onnellinen, että on hyvä perhe ja on ihania sisaruksia, ja ollaan hyvin läheisiä toistemme kanssa, ja että on hyvä olla tässä perheessä.

Emmi-Maaria: Kiva, kiitos. Kysytään perhehoitajalta, vanhemmalta sitten, että miltä se vanhemmuuden jakaminen tuntuu, ja mitä se on?

Liisa:            Minä ajattelen siitä vanhemmuuden jakamisesta niin tästä perhehoitajan näkökulmasta, varsinkin siinä alkuvaiheessa koen, että minulla on siitä asiasta jotenkin vähän suurempi vastuu, koska minä olen voinut valmistautua siihen tilanteeseen. Ja olen käynyt Pride-valmennuksen, jossa on puhuttu näistä asioista. Ja syntymävanhempi tulee siihen sitten aika yllättäin ja ei välttämättä ihan omasta tahdostaan. Tai se ei ole ainakaan ehkä ollut ihan se alkuperäinen suunnitelma, kuinka hän on ajatellut että elämä menee eteenpäin. Niin minä koen siinä mielessä enemmän vastuuta siitä, että olen avoin ja annan tilaa sille lapsen vanhemmalle tulla siihen yhteistyöhön ja jakamaan sitä vanhemmuutta. Ja ihan arjen tasolla se tarkoittaa sitä, että mahdollisimman tarkasti yrittää siitä arjesta kertoa ihan niitä pieniäkin asioita. Ja varsinkin tuollaisen pienen taaperoikäisen kohdalla se kehitys menee niin nopeasti, että siinä tapahtuu isoja asioita lyhyessä ajassa. Ja yritän niistä mahdollisimman paljon sitten pitää myös vanhempaa ajan tasalla. Tarkoittaa valokuvien lähettämistä ja siinä yhteydessä vähän kertomista, että mitä on viikon aikana tehty, ja sellaista.

Emmi-Maaria: Annetaan Katrin jatkaa.

Katri:             Tällä hetkellä minä ehkä koen, lapsi on jo alakouluikäinen, että sillä tavoin ei siinä kehityksessä tapahdu niin mullistavia juttuja enää. Ja tavallaan katson, että arjen vastuu on pääasiassa melkein kokonaan siellä sijaisperheessä, koska minä en ole osa lapsen arkea. Olen osa sitä meidän WhatsApp-videopuheluiden kautta. Mutta en ole se, joka elän siinä ja vahdin että se pesee hampaansa, ja kaiken sen muun, mitä siihen normaaliarkeen kuuluu syömisistä lähtien, läksyjen teosta, kaikesta sellaisesta. Mutta minä olen sijaisvanhemmilta myös saanut paljon valokuvia, mikä on hirveän kiva. ja tiedän, että minulla on aina mahdollisuus, ja saan tietenkin tiedon myös, mitä opettaja on sanonut arviointikeskusteluissa, ja kaikki tällaiset tärkeät. Ja tiedän, että voin olla yhteydessä heti aina, jos minulle herää mikään huoli. Mutta tavallaan minun vanhemmuuteni on muuttunut vain sellaiseksi, että minä vain rakastan ja tuen sieltä tavallaan sivusta sitä lasta. Koitan omalla käytökselläni ja siinä puheessa ja kaikessa tehdä sen lapselle mahdollisimman helpoksi sen olemisen myös siellä sijaisperheessä, koska toki hänkin ikävöi kotiin ja muuta, pidän sillä lailla sijaisvanhempiin hyvät välit. Ja sellainen luottamuksellinen suhde, mikä auttaa sitä lasta olemaan, kertomaan asioita sieltä, kertomaan minusta asioita sijaisvanhemmille. Niin, että lapselle se tuntuu mahdollisimman luonnolliselta ja luontevalta se tila olla siinä tavallaan kahden vanhemman välissä.

Emmi-Maaria: Miten se sosiaalityöntekijän rooli näyttäytyy siinä, kun lapsi asuu sijaisperheessä, kun paljon asioita on kuitenkin niitä, mistä sitten viime kädessä sosiaalityöntekijä päättää? Ja on apuna ja tukena myös siinä yhteistyössä.

Katri:             Sosiaalityöntekijä on mielestäni hyvin tärkeä siinä tavallaan, toimii jopa jossakin kohtaa ehkä jonkinlaisena puskurina, koska on joitakin ehkä asioita, jotka saattavat herättää huolta, mistä on helpompi puhua ensin sosiaalityöntekijälle, koska ei halua kuitenkaan… ettei tule mitään väärinkäsityksiä, koska ei halua loukata sijaisvanhempia, tai muuta. Niin toimii sellaisena välittäjänä. Ja joskus itselläkin herää sellainen ajatus, että ylireagoinkohan minä nyt. Niin silloin on hyvä, että on sosiaalityöntekijä, jolle voi puhua nämä asiat, joka ehkä pystyy jopa sanomaan, että kyllä sinä hieman ylireagoit, tai olemaan sillä tavoin rehellinen. Mutta sosiaalityöntekijän rooli muutenkin siinä. Elikkä jos kokee niin, että ei ole tavallaan luottamusta lastensuojeluun, niin en usko, että biologiselle vanhemmalle voi koskaan silloin myöskään muodostua luottamusta sijaisvanhempaan. Se on siis äärettömän tärkeä se suhde sosiaalityöntekijään.

Liisa:            Hauska, kun sanoit tuon sanan puskuri. Minä ajattelen sitä ihan samanlaisena sitä sosiaalityöntekijän yhtä roolia siinä, varsinkin siinä alkuvaiheessa, kun siinä on niin paljon tunteita ilmassa joka puolella. Niin silloin varsinkin se sosiaalityöntekijän rooli siinä korostuu, jos on joitakin haastavia tilanteita eikä päästä… Tai varsinkin, kun tehdään kaikenlaisia sopimuksia siinä alussa varsinkin, kun ne ovat ensimmäistä kertaa siinä käsillä, niin siinä on hirveän tärkeätä, että sosiaalityöntekijään on sellainen luottamuksellinen suhde molemmin puolin. Ja hän tosiaan toimii siinä sellaisena puskurina ja vähän tunteiden tasoittajana. Jotenkin sitten ajattelen myös, että sellaiset asiat jotka ovat sosiaalityön päätettävissä, niin ne on hyvä myös vanhemman ja sijaisvanhemman sitten viedä sinne sosiaalityöntekijälle, esimerkiksi, jos on erilaisia ajatuksia vaikkapa tapaamisiin liittyen tai joitakin sellaisia niihin sopimuksiin. Niin niihin on hyvä ottaa sitten sosiaalityöntekijä mukaan siihen keskusteluun. Mutta sitten samalla ajattelen, että ihan kaikkea ei sitten tarvitse kuitenkaan viedä, sillä sekin edesauttaa sitä suhdetta, kun sellaiset päivittäiset asiat pyrkii kuitenkin keskustelemaan siinä keskenään. Sellaiset, mihin ei välttämättä tarvita sitä sosiaalityöntekijää. Sekin vahvistaa sitä sitten taas vanhemman ja sijaisvanhemman vuorovaikutusta, että ihan kaikkea ei kierrätetä sieltä kautta, sellaisia joitakin arjen pieniä asioita.

Emmi-Maaria: Hyvä, kiitos. Kysytään Julia sinulta, että miten sosiaalityöntekijä on sinun elämässäsi näkynyt? Jokaisellahan sijaisperheessä kasvavalla lapsella on oma vastuusosiaalityöntekijä, jonka tavoitteena ja tarkoituksena on tukea lasta ja nuorta sen sijoituksen aikana. Niin, miten sinä olet kokenut sen?

Julia:            Elikkä meillä käy siis noin kerran vuodessa sosiaalityöntekijä. Siinä alussa, kun muutin sijaisperheeseen, niin muistan, että aika usein vaihtui se sosiaalityöntekijä. Mutta nyt on monta vuotta ollut jo pitkään sama. Niin se on tuntunut kivalta, että se on ollut se sama, että aina tunnistaa kun tulee, ettei ole sillä lailla outo ihminen. Ja aina kun se sosiaalityöntekijä tulee, niin yleensä keskustellaan ensin koko perheen kanssa. Ja sitten myöhemmin voidaan keskustella vielä kahden kesken. Ja mielestäni on erittäin kiva, että siitä huomaa että kiinnostaa ja halua tietää että miten menee ja onko kavereita ja miten koulussa menee ja että millaisia tulevaisuuden suunnitelmia on. Se on mielestäni kiva, että sillä lailla tietää aina että jotakuta edes kiinnostaa asiat. Kyllä perheessäkin vanhempia ja muita kiinnostaa, mutta sitten sosiaalityöntekijääkin kiinnostaa ja että hän huolehtii asioista.

Emmi-Maaria: Mitä ajattelet, miten sijaisperheessä asuminen on käytännössä vaikuttanut sinun elämääsi ja tulevaisuuteen?

Julia:            Ehkä enemmän tuohon tulevaisuuteen on sillä lailla vaikuttanut, että esimerkiksi on saanut erilaisia bonuksia. Moni nuori minun iässäni ei esimerkiksi saa opintotukea, jos asuu vanhempien kanssa. Mutta minä saan, koska… En oikeastaan tiedä, miksi, mutta se tulee niin, että jotenkin saa. Ja kun siskoni muutti omilleen, niin siitäkin huomasi, että sosiaalityöntekijäkin auttaa siinä muutossa ja on tukena ja muuta. Elikkä sitten kun itse muuttaa, niin tietää, että ovat sitten hekin tukena siinä vanhempien rinnalla.

Emmi-Maaria: Hyvä, kiitos. Mennään sitten viimeiseen teemaamme eli siihen, että miltä ajatus lapsen mahdollisesta kotiutumisesta tuntuu, koska sijaishuollossa tavoitteena on aina se, että lapsi voisi palata kotiin oman vanhempansa luokse, jos vanhempi on kuntoutunut ja lapsen palaaminen kotiin on lapsen edun mukaista. Meillä perhehoidossa se kotiuttamistyöskentely etenee aina suunnitelmallisesti ja rauhassa, jotta voimme olla varmoja siitä, että se vanhemman elämäntilanne on pysyvästi muuttunut. Sitten tiedämme, että toisaalta tilastojen valossa suuri osa lapsista elää sijaisperheessä aina sinne täysi-ikäistymiseensä asti. Niin mitä tunteita tämä teissä herättää?

Liisa:            Jälleen kerran monenlaisia tunteita riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Mutta varmaan päällimmäisenä tietenkin ensimmäisenä tulee se, että miten tämä vaikuttaa meidän perheeseemme ja miten tämä vaikuttaa perheessämme oleviin muihin lapsiin. Sitten varmaan miettii, mitenkähän siellä sitten pärjätään, ovatko siellä nyt asiat varmasti sitten kunnossa ja pärjäävätkö siellä lapsi sekä vanhemmat. Sitten taas toisesta näkökulmasta katsottuna voisi ajatella, että sittenhän perhehoito on erittäin onnistunut prosessi, jos siihen päädytään. Sittenhän siinä on kaikki mennyt suunnitelman mukaan, että lapsi voi kotiutua. Sitten jotenkin myös ajattelen, että se asia ei ole siinä sijaisperheen arjessa ihan päällimmäisenä koko ajan mielessä. Se on useasti se asia, mikä varmasti hyvin paljon mietityttää tulevia sijaisvanhempia, että kuinka siitä lapsesta sitten pystyisi luopumaan ja uskaltaako kiintyä, ja tietenkin täytyykin kiintyä. Niin, niin kuin tuossa oli puhetta, niin se on kuitenkin sitten sellainen prosessi, joka kestää tietyn aikaa, että siihenkin voi sitten valmistautua. Ja hyvin useastihan sitten, ainakin itsellä olisi toive, ja useasti kuulemma niin käykin, että sitten sijaisperhe on tavalla tai toisella vielä lapsen elämässä mukana. Ehkä sitten se yhteydenpito kääntyy toisinpäin, että kuulee sitten vähän kuulumisia sieltä suunnalta. Tai sitten joku voi jatkaa tukiperheenä tai muuta. Sitä tietysti itse toivoisi, että se ei katkeaisi sitten kokonaan se suhde. Ja tietysti se olisi varmaan kaikkien etu, riippuen siitä, että miten pitkään se sijoitus on kestänyt. Niin, monenlaisia tunteita.

Katri:             Lapsen kotiutuminen, sehän on minun tämänhetkinen tavoitteeni. Se on se, mitä kohti työskentelen. Ja jotenkin en ollut koskaan aiemmin ennen tätä tullut edes ajatelleeksi sitä, koska se on itselle vain, miten sanoisi, kaiken onnen täyttymys on se, kun ollaan taas lapsen kanssa perhe. Enkä ollut yhtään tullut ajatelleeksi sitä, että silloin se tosiaan tarkoittaa sitä että sijaisvanhemmilla ei enää ole sitä lasta. Elikkä se luopuminen, jonka minä olen joutunut tekemään tässä kohtaa, niin se luopuminen, se sama tunne on sijaisvanhemmilla sitten siinä kohtaa, kun ja jos lapsi kotiutuu. Se on pitkä prosessi ajallisesti, vaikka toisaalta se mikä tuntuu tässä hetkessä… elämä menee niin nopeasti. Se, mikä tuntuu tässä hetkessä vielä kaukaiselta tulevaisuudelta, niin se saattaakin tulla ihan nopeasti. Ja jotta voi olla… koska se on itsellekin vanhempana äärimmäisen tärkeätä, on se, että lapsi ei enää koskaan joudu kokemaan tällaista. Elikkä oma varmuus siitä, että elämä on mallillaan ja että se pysyy mallillaan ja ettei tällaista tapahdu uudestaan, niin se on kyllä sellainen asia, että se vaatiikin sen aikansa ja sen tavallaan toteen näyttämisen, että se elämä on muuttunut, koska jos minulle olisi joku sanonut kaksi vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa elämässäni tällä hetkellä, niin olisin nauranut päin naamaa, en olisi uskonut sitä. Elikkä täytyy saada se vanhemman oma elämä sellaiseksi, että sen tietää että se kantaa. Mutta joka tapauksessa se kuitenkin, että sitä lasta on ikävä, sitä on ikävä joka ikinen päivä, sitä on ikävä joka ikinen hetki. Siinä täytyy vain oikeasti olla sillä lailla sinnikäs ja ajatella sitä, pitää sillä lailla suuntana tulevaisuus, eikä niinkään enää miettiä sitä, että mitä on menettänyt ja mitä tässä elämässä on tapahtunut, vaan sillä lailla positiivisesti suuntautua vain tulevaisuuteen.

Emmi-Maaria: Haluaisitko sinä Julia kommentoida tähän?

Julia:            Vähän tuohon, mitä Katri sanoi äsken. Meille tuli, kun olin ala-asteella, sijoitettiin tällainen pieni vauva. Mutta se saatiin sitten kotiutettua. Niin se tuntui erittäin oudolta, kun ensin se oli siinä ja sitten se ei ollutkaan. Ja kyllä sitä jälkeenpäin miettii, että mitähän sille kuuluu ja minkälaiseksi se on kasvanut ja mistä asioista se tykkää ja näin. Siis se oli tosi outoa, kun sitten se vai yhtäkkiä lähti pois.

Katri:             Minulla on tyttäreni kanssa tietenkin, kun puhutaan siitä hänen kotiutumisestaan, ja se on se asia, mitä hänkin toivoo tulevaisuudelta, niin olemme jo… koska sijaisperheessä hänellä on sisko, hänellä on siellä veljiä ja näistä vanhemmista on tullut lyhyessä ajassa erittäin rakkaat ja tärkeät, niin on ollut jo puhetta siitä, että kuinka sitä sisarussuhdetta pitää ylläpitää, koska hän oikeasti kokee, että se on hänen siskonsa. Ja minun näkemykseni on se, että se on hänen siskonsa koko hänen loppuelämänsä, ja sillä tavoin, että se yhteys ei sitten katkea, ne ovat tärkeitä ihmissuhteita, ja kuitenkin tuossa iässä lapselle pitkäaikaisia ihmissuhteita. Elikkä se, että ne pysyvät senkin jälkeen kun lapsi kotiutuu, niin on kyllä hyvin tärkeä.

Julia:            Omalla kohdalla ei ole edes mahdollista se, että voisin kotiutua, joten en sitä ole ikinä sillä lailla ajatellut enempää, että mitä tapahtuisi jos kotiutuisin, joten ehkä minulla on enemmän niin, että perheestä on sijaissisarus kotiutunut pois.

Emmi-Maaria: Sitten ajattelimme ottaa tähän loppuun sellaisen kierroksen vielä, että miltä lastensuojelu tuntuu.

Liisa:            Näin sijaisvanhemman näkökulmasta ajattelen, että sijaisperheenä toimiminen tuo elämään ihan hirveästi lisää sisältöä, tilanteita, tunteita ja väriä. Elikkä se on kyllä ollut ainakin meidän perheellemme erittäin mukava asia ja sellainen, jossa me kaikki olemme päässeet joihinkin ihan uusiin ulottuvuuksiin, tutustuttu ihmisiin ja päästy sellaisiin paikkoihin ja sellaisia asioita, joita emme olisi tehneet ilman että olisimme toimineet sijaisperheenä. Toinen asia, mitä ajattelen, että sieltä kun sijoitetaan lapsi, niin sieltä tulee sitten aina lapsen mukana erinäinen määrä ihmisiä. Sieltä tulee hänen vanhempansa, muut läheiset, sukulaiset, riippuen paljonko heitä itse kullakin on. Ja jotenkin pyrin ajattelemaan siten, että koska se lapsi on meille tärkeä, niin myös ne hänen läheisensä ovat meille tärkeitä. Elikkä halutaan ottaa heidät mukaan siihen meidän elämäämme sillä tavalla kuin se on mahdollista. Ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia, mutta tässäkin sellainen avoimuus, että ei voi tietää mitä sieltä tulee ja minkälaisiin tilanteisiin elämä vie. Mutta avoimesti vastaan vähän isompi joukko ihmisiä kuin pelkästään se lapsi, vaikka se lapsi siinä kaiken keskiössä onkin.

Julia:            Minulla on ehkä päällimmäisenä sellainen tunne, että vaikka jotakin siinä sijaisperheessä kävisi, niin sitten lastensuojelussa on ihmisiä, jotka auttavat ja ovat tukena mukana siinä, jos jotakin tapahtuu.

Katri:             Elikkä minun mielestäni lastensuojelu tuntuu juuri siltä, miltä se kuulostaa, lasten suojelulta. Se on yksi tärkeimpiä asioita. Ja vaikka tilanne on tällä hetkellä se, että lapsi ei ole minun kanssani, niin äitinä mikään ei ole minulle tärkeämpää kuin, että hän on turvassa ja hänellä on hyvä olla.

Emmi-Maaria: Kiitos teille kaikille tästä mahtavasta keskustelusta Katri, Julia ja Liisa. Lastensuojeluun ja perhehoitoon liittyy isoja tunteita niin kuin lastensuojelun kentälle muutenkin. Ja seuraavassa jaksossa puhutaan huostaanotosta, laitossijoituksesta ja niihin liittyvistä tunteista.