Tunne lastensuojelu -podcast: avohuollon sijoitus

Tässä Tunne lastensuojelu -podcastin jaksossa puhutaan avohuollon sijoituksesta osana lasten ja nuorten tukemista ja auttamista. Keskustelussa käsitellään sitä, miltä nuoresta ja työntekijästä avohuollon sijoitus ja sen valmistelu tuntuvat. Puhumassa aiheesta sosiaalityöntekijä Eerika, sosiaaliohjaaja Miriam ja kokemusasiantuntijanuori Mila.



Voit kuunnella jakson SoundCloudissa (ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan)tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 24 minuuttia.



Tunne lastensuojelu -podcastissa pääset tutustumaan espoolaiseen lastensuojelun polkuun ja tunteisiin niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmista lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy.

Tässä podcast-sarjassa tutustutaan niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin näkökulmasta monipuolisesti eri kohtiin espoolaista lastensuojelun polkua lastensuojeluilmoituksen tulosta aina siihen saakka, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Miltä lastensuojelu tuntuu?

Mirjam:         Tervetuloa seuraavaan jaksoon. Tänään meillä on mukana kokemusasiantuntija Mila [Mila: Moi] ja sosiaalityöntekijä Eerika. [Eerika: Moi] Minä olen sosiaaliohjaaja Mirjam. Tässä jaksossa keskustellaan yhteisesti avohuollon sijoituksista lastensuojelun palveluna. Näin alkuun voisi lyhyesti sanoa, että se on avohuollon tukitoimi, ja se on aina vapaaehtoinen. Se on tavoitteellista työskentelyä, jossa on tarkoituksena tukea lasta ja perhettä. Sitä suunnitellaan ja tehdään yhteistyössä perheen kanssa. Taustatietona voisi vielä kertoa, että Espoossa avohuollon sijoitettuina oli vuonna 2020 vajaa 200 lasta ja nuorta. Syyt voivat olla niin vanhemmasta, nuoresta kuin perheen ristiriidoista johtuvia. Avohuollon sijoitukset voivat kestää yleensä parista kuukaudesta yli vuoteen, toisinaan ehkä vain jopa muutaman päivän. Haluatko Eerika avata vielä vähän enemmän, mitä se avohuollon sijoitus on ja mitä sen aikana voisi tapahtua?

Eerika:         Avohuollon sijoitus on tosiaan vapaaehtoinen, se yhdessä perheen kanssa aina suunnitellaan. Ja 12-vuotiaan lapsen pitää itse suostua siihen. Meillä Espoossa lapsia voidaan sijoittaa yksin, koko perhe yhdessä tai yksinhuoltajan kanssa. Perheitä voidaan sijoittaa näihin perhekuntoutuskeskuksiin, joita on esimerkiksi Tuomarilassa, tai sitten lapsi yksin joko perheeseen tai lastensuojelulaitokseen, joita on Espoossa Karhukallio ja Lystimäki.

Mirjam:         Sitten päästäänkin siihen, että Mila, haluatko vähän kertoa sinun sijoituksestasi, milloin se oli ja mihin sinut sijoitettiin ja kauanko se kesti?

Mila:             Minut sijoitettiin Lystimäkeen omasta toiveestani oikeastaan. Asuin siellä noin puolitoista vuotta.

Mirjam:         Haluatko vähän avata, miksi toivoit sijoitusta sinne?

Mila:             Minulla oli suhteellisen huonot välit vanhempiini. Asuin silloin aikoinaan äidin kanssa kahdestaan. Ja meillä ei se kahdestaan asuminen sujunut, enkä paljon nähnyt äitiä, emmekä juurikaan olleet yhteydessä. Niin minusta tuntui todella oudolta, ja koulut ja muu alkoivat mennä huonosti. Niin sitten toivoin, että pääsisin pois kotoa.

Mirjam:         Kestikö sinulla pitkään, ennen kun uskalsit tuoda esiin, että sinulla olisi tällainen toive?

Mila:             Kyllä. Olin ollut lastensuojeluasiakkaana jo monta vuotta ennen sitä. Ja aina toivoin jollakin lailla enemmän apua. Sitten oli sellainen oikein mukava sosiaalityöntekijä, jolle sitten uskalsin sanoa, että nyt haluan pois kotoa.

Mirjam:         Se on hyvä, että on se luottamus.

Eerika:         Mitä sinun äitisi ajatteli siitä?

Mila:             Äiti oli aluksi hyvin pettynyt, koska hän ei ehkä nähnyt tilannetta samalla tavalla kuin minä. Häntä ehkä hämmästytti ja ehkä vähän suututti, että halusin muuttaa pois hänen luotaan ja vieläpä jonnekin laitokseen, mikä kuulostaa aika pelottavalta luultavasti. Niin se oli äidille todella iso järkytys kyllä.

Eerika:         Saitko hyvää tukea sieltä laitoksesta?

Mila:             Kyllä sain. Aluksi siellä oli hyvin vaikeaa, se oli itsellekin tietysti hyvin suuri elämänmuutos, niin oli aluksi hyvin vaikeaa sopeutua sinne. Mutta siellä oli mukavia ohjaajia, ja sain kyllä sieltä sitten sitä tukea, mitä tarvitsin.

Mirjam:         Haluatko vähän kertoa, millaista se työskentely kanssasi oli siellä Lystimäessä?

Mila:             Paljon yritettiin aluksi vain saada arkirytmiä rullaamaan ja koulunkäyntiä taas menemään eteenpäin. Sitten meillä oli paljon tapaamisia kahdestaan ohjaajien kanssa, koska tarvitsin tukea noihin tunne-elämän ongelmiin. Niin niihin sain apua, niistä keskusteltiin paljon. Välillä meillä oli perheen kanssa tapaamisia, mutta niitä oli minun toiveestani vähemmän.

Mirjam:         Ymmärsinkö oikein, että enemmän panostettiin sitten siihen, että työskennellään sinun kanssasi?

Mila:             Kyllä.

Mirjam:         Saako kysyä, millaisia tavoitteita te asetitte sille sinun sijoituksellesi?

Mila:             Oikeastaan alusta asti oli tavoitteena, että sieltä sitten itsenäistyn, muutan omaan kotiin. Sitten osatavoitteena oli juuri luoda parempia suhteita perheeseen ja saada elämänhallintaa jollakin lailla kasaan.

Mirjam:         Aivan, kuulostavat tärkeiltä.

Eerika:         Muistatko, kuinka usein arvioitiin sitä tavoitteen toteutumista?

Mila:             Ohjaajat tekivät kuukausittain kuukausiraportin vähän siitä, että miten meni. Ja sitten sosiaalityöntekijä luki sen aina, ja luin itsekin yleensä. Siinä sitten vähän katsottiin, että miten menee, mutta ehkä tarkemmin sitten kolmen kuukauden välein.

Mirjam:         Näin jälkikäteen ajateltuna, niin millainen se sijoituskokemus oli sinulle?

Mila:             Se oli minulle kyllä hyvin tärkeä kokemus, ja se kyllä muutti elämää parempaan, eli se oli minulle erittäin hyvä kokemus.

Mirjam:         Koitko, että ne tavoitteet täyttyivät, joita te asetitte sille sijoitukselle?

Mila:             Kyllä ne oikeastaan täyttyivät kaikki. Elikkä välit perheeseen paranivat erittäin paljon, mikä oli minulle erittäin tärkeä asia, että sain juuri suhteet äitiin, sisaruksiin ja isään paremmiksi. Sitten lopulta itsenäistyin, niin se oli se tärkein tavoite, ja se toteutui.

Mirjam:         Hyvä kuulla. Tähän väliin voitaisiin avata vielä, että mitä muita syitä voi olla esimerkiksi avohuollon sijoitukseen?

Eerika:         Syitä voi tosiaan olla monia. Tämä on varmaankin aika tyypillinen tämä Milan kertoma, nämä vuorovaikutusongelmat ja juuri sellainen vähän epämääräinen vuorovaikutus vanhemman ja nuoren välillä, ja sitten sellaiset ehkä tulehtuneet välit ja kriisiytynyt tilanne, ettei oikein enää päästä siitä eteenpäin, ja on hyvä pysäyttää hetkeksi se tilanne ja vähän katsoa muiden avustuksella, että miten tästä olisi paras edetä. Sitten koulunkäynnin ongelmat ovat myös. Sitten mielialaoireilevia nuoria tietysti. Läheisverkoston puute perheellä voi olla sellainen, että on ihan uupumusta vanhemmilla. Sitten on ihan tällaisia, että voi vanhempi sairastua eikä ole läheisverkostoa, joka huolehtii lapsesta. Niin voi lyhytaikaisesti vaikkapa sitten sijoittaa lapsen. Ja sitten myös vanhempien elämänhallinnan haasteet. Sitten ihan tällaisia yksittäisiä, että nuorella voi olla vaikkapa vuorokausirytmi niin sekaisin, että siihen tarvitaan tiukempaa apua. Sitten on myös pienempiä lapsia, jotka oireilevat niin voimakkaasti, esimerkiksi väkivaltaisesti tai muuten, että pitää vähän aikaa arvioida sitä lasta kerta kaikkiaan. Paljon on erilaisia syitä.

Mirjam:         Eli ihan laidasta laitaan. Niin kuin alussa puhuttiinkin, niin joskus kestää vähän pidempään se sijoitus, eli sinulla oli Mila sitten se puolisentoista vuotta. Sitten on ollut näitäkin tilanteita, että on vaikkapa perheessä yksinhuoltajavanhempi ja kaksi pientä lasta ja tarvittu ihan vain hetkellisesti apua, jolloin on saattanut olla vaikkapa vain viiden päivän sijoitus. Elikkä on ihan erilaisia tilanteita. Kerroit Mila, että kanssasi työskenneltiin hyvin paljon. Niin oliko sitten, kun et niinkään paljon toivonut niitä sellaisia koko perheen yhteisiä työskentelyhetkiä, mutta työskenneltiinkö laitoksesta käsin tai vaikkapa sosiaalityöntekijä sitten erikseen äitisi, isäsi tai molempien vanhempien kanssa?

Mila:             Kyllä meillä oli tapaamisia, että oli sosiaalityöntekijä ja vanhemmat tai toinen vanhemmista mukana. Minun vanhemmat eivät tule keskenään toimeen, niin harvoin oli koko perheen tapaamisia. Mutta välillä sitten juuri sosiaalityöntekijä oli yhteydessä vanhempiin, ja pidettiin sellaisia tapaamisia, jotka olivat vähän pakollisia, niin sitten että olivat vanhemmat paikalla.

Mirjam:         Aivan. Sanoitkin, että olit tyytyväinen, tavoitteet täyttyivät, ja koit, että sait apua. Puhuitko ikinä äitisi tai isäsi kanssa siitä, että olivatko he tyytyväisiä? Tai jos alku oli shokki, niin miten he sitten esimerkiksi kokivat tämän työskentelyn?

Mila:             Olen kyllä puhunut varsinkin jälkikäteen vanhempien kanssa. Ja äiti on näin myöhemmin ajateltuna kokenut sen itse myös erittäin hyvänä, että minut sijoitettiin silloin. Ja äiti sai myös sitten paremmin apua ja omaa elämäänsä ehkä kuntoon enemmän, kun sai sitten myös tukea muualta hänkin. Sitten isä silloin aluksi, kun minut sijoitettiin, niin hän oli erittäin paljon tukena ja juuri ”kuskasi” minut sinne ja oli läsnä. Mutta myöhemmin isä ehkä on vähän ajatellut, että se oli ehkä turhaa ja että olisin voinut asua myös vaikkapa isän kanssa. Mutta se ei olisi mielestäni toiminut. Niin vähän sillä lailla ristiriitaisia tuntemuksia varmaankin molemmilla vanhemmilla.

Eerika:         Ajattelitko kertaakaan, että lopettaisit kesken sen?

Mila:             Kyllä minulla kävi mielessä, että olisin halunnut pois. Mutta se oli vain sellaista, että aloin kyllästyä paikkaan ja ihmisiin siellä laitoksessa. Kyllä sitä toivoi välillä, että vaihtaisi takaisin kotiin, mutta sitten pidin kiinni siitä suunnitelmasta, että minäpä itsenäistyn sieltä laitoksesta.

Mirjam:         Tuo oli Eerika hyvä kysymys, koska juuri kuten alussakin puhuttiin, niin tämä tehdään tosiaan aina yhteistyössä, että sekä kaikki perheenjäsenet että sitten sosiaalityöntekijä on sitä mieltä, että avohuollon sijoitus olisi nyt se oikea ratkaisu. Mutta sitten siihen vaaditaan tosiaan se, että kaikki ovat suostuvaisia siihen sijoitukseen.

Eerika:         Ja sitten sen voi tosiaan lopettaa sitten, milloin haluaa, ihan lapsen tai nuoren toiveesta tai vanhempien toiveesta. Ja siellähän ei voi käyttää mitään rajoitustoimenpiteitä sen sijoituksen aikana esimerkiksi. Elikkä jos on sellaiselle tarvetta, niin sitten se arvioidaan nopeasti se tilanne ja mietitään, että pitääkö se keskeyttää vai löydetäänkö siihen keinoja jatkaa.

Mirjam:         Sepä. Elikkä avohuolloin sijoitus on helppo muuttaa joksikin toiseksi lastensuojelun tukitoimeksi. Tai sitten nimenomaan, että sen pystyy myös kenen tahansa toiveesta aika nopeasti lopettamaan sen sijoituksen. Haluaisitko Mila vähän kertoa sitten siitä arjestasi vielä tarkemmin, että millaista oli siellä Lystimäessä?

Mila:             Kyllä. Kävin sieltä ihan normaalisti koulua arkipäivisin. Ja sitten menin koulun jälkeen sinne ja söin päivällisen. Ja sitten olin vapaa tekemään, mitä nyt halusinkaan, näkemään kavereita ja tekemään, mitä nyt sitten, tietysti sääntöjen mukaan, ei nyt ihan mitä vaan, mutta siis tekemään, viettämään vapaa-aikaa ja näin. Välillä me tehtiin siellä yhdessä laitoksen kanssa, siis muiden nuorten ja ohjaajien kanssa jotakin pientä kivaa, saatettiin käydä vaikkapa keilaamassa tai jotain muuta sellaista. Elikkä aika sellaista normaalia arkea se on loppujen lopuksi.

Mirjam:         Tuo oli hyvä kuulla, koska sehän on tarkoitus juuri. Totta kai se on aina iso muutos koko perheelle, kun tulee se sijoitus, mutta sen arjen olisi tarkoitus jatkua mahdollisimman normaalina, että ovat ne omat rutiinit ja sellainen rytmi niissä päivissä ja viikoissa. Käydään koulua, jos on se koulupaikka, riippuen totta kai nuoren tilanteesta ja iästä. Ja muuten sitten, että pääsee näkemään ja pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka ovat itselle tärkeitä. Ja jos on harrastuksia, niin käy niissä, ja näin. On tärkeää ylläpitää sellaista tavallista arkea muuten, vaikka ehkä on paljon muuten uutta. Miten sitten sellaiset kuin kotiharjoittelut ja sellaiset?

Mila:             Juuri, että saatoin käydä viikonloppuisin jommankumman vanhemman luona viettämässä aikaa. Ja niistä sovittiin aina erikseen, että menee käymään. Ja sellaisia viikonloppureissuja. En sitten tiedä. Vanhemmat asuivat molemmat niin kaukana, mutta muuten olisi voinut käydä iltaisinkin vaikkapa kotona ja näkemässä vanhempia varmastikin.

Mirjam:         Entä piditkö sitten yhteyttä jotenkin muihin sukulaisiin, tai millä lailla pidit yhteyttä sinulle tärkeisiin ihmisiin muuten?

Mila:             Viesteitse ja puheluilla tietysti pidin paljon yhteyttä kaikkiin sukulaisiin. Ja sitten kesäisin kävin ihan normaalisti näkemässä sukulaisia.

Mirjam:         Aivan, kuulostaa hyvältä.

Eerika:         Koetko yhtään, että se olisi tavallaan vähän itsenäisempää elämää kuin ehkä kotona, kun siellä ei välttämättä samalla lailla koko ajan kysellä perään? Valmistiko se hyvin sinua siihen itsenäiseen elämään?

Mila:             Minulla oli itse asiassa ehkä toisinpäin, että minulta ei kotona kauheasti kyselty. Eikä minulla ollut silloin, kun asuin kotona äidin kanssa, niin ollut kotiintuloaikoja tai mitään sellaista. Se olikin laitoksessa aluksi jopa pieni sellainen shokki, että oli kotiintuloajat, milloin pitää tulla kotiin, tai takaisin laitokseen. Ja sitten vähän enemmän jopa kyseltiin, että mitä kuuluu ja miten koulupäivä meni, ja kaikkea sellaista, se oli minulle uutta. Mutta se oli hyvin tärkeätä minulle, että sain myös sen kokemuksen silloin nuoruudessa, että joku piti vähän huolta.

Mirjam:         Niin, sehän on sitä välittämistä, niin kuin usein vanhemmillekin puhutaan, tai nimenomaan nuorille, että rajat ovat sitä rakkautta. Mutta varmaan kyllä iso muutos, että jos ei ole tottunut sellaiseen, ja sitten tuolla on kuitenkin sellainen säännöllinen vuorokausirytmi ja hyvin tarkat. Haluatko vähän kertoa, että millaisia muita sääntöjä teillä oli kuin ne sisääntuloajat?

Mila:             Sitten juuri yritettiin pitää kiinni siitä säännöstä, että koulun jälkeen kävisi laitoksella syömässä päivällistä ja sitten aamulla nousisi juuri ajoissa, ettei nukkuisi koko päivää, vaikkei olisikaan koulua, ja tekisi sellaisia… Ei siellä nyt hirveästi mitään kauhean tiukkoja sääntöjä ollut, kaikki oli neuvoteltavissa ja henkilökohtaistettu kuitenkin, että mikä oli oman tarpeen mukaan.

Mirjam:         Koitko, että ne sitten olivat nimenmaan sinun tilanteeseesi sitten sopivat, että osattiin ottaa huomioon sinut ja sinun tilanteesi ja menot ja toiveet?

Mila:             Kyllä. Minulla oli vielä, pelasin aikoinaan vesipalloa. Niin sitten kun oli treenit niin myöhään, niin se ei sitten haitannut, vaikka ehtinyt siihen kotiintuloaikaan. Kun oli sellaista järkevää tekemistä iltaisin, mikä oli itselle mieluista, niin kyllä niistä pystyi sillä lailla hyvin joustamaan. Ja Ne olivat minun kohdallani juuri hyvät siihen kohtaan, vaikka ne tietysti silloin ärsyttivät, että piti noudattaa sellaisia sääntöjä. Mutta kyllä ne tulivat tarpeeseen ja olivat tosi hyvät.

Eerika:         Saitko tukea kouluasioissa, jos tarvitsit?

Mila:             Kyllä. Minulla oli vähän vastustusta koulun suhteen, ei aina huvittanut mennä. Mutta kyllä sieltä sitten tuettiin ja kannustettiin ja vähän sillä lailla rakkaudellisesti painostettiinkin, niin kuin kuuluukin, käymään koulua. Ja sieltä sai juuri tukea, jos oli hankalia tehtäviä.

Mirjam:         Miten sitten se Lystimäen henkilökunta? Haluatko vähän kertoa, että millaisia ohjaajia oli siellä töissä, tai kuinka monta? Oliko sinulla esimerkiksi sellainen omaohjaaja?

Mila:             Siellä oli, olisiko ollut seitsemän ohjaajaa. Minä pidin siitä, heillä kaikilla oli kuitenkin oma luonteensa, aina kaikki erilaisia. Niin tuli sillä lailla, että varmasti jokaiselle nuorellekin löytyi joku, kenen kanssa tulee varmasti toimeen. Ja sitten oli juuri omaohjaaja, kenen kanssa sitten enemmän työskentelin. Ja tehtiin yhdessä aina välillä jotakin, että minäkin kävin omaohjaajani kanssa melomassa, ja kaikkea sellaista pientä kivaa tuli tehtyä. Kyllä minä pidin kaikista ohjaajista, kaikkien kanssa tulin toimeen, oikein mukavaa henkilökuntaa. Tietystikään kukaan ei voi pitää kaikista, mutta...

Mirjam:         Niinhän se on, henkilökemiat. Mutta kuulostaa hyvältä. Ja kiva, että pystytään sielläkin sitten mahdollistamaan sellaista vähän spesiaalia siihen arkeen, mitä ei välttämättä ehkä jokainen omassa kodissa pystykään sitten toteuttamaan. Oliko jotakin sellaista, mitä koit, että olisi ehkä voinut mennä sinun kohdallasi eri tavalla tai vähän paremmin?

Mila:             Tietysti aina on jotakin, kyllä minä sitten ehkä näin jälkikäteen mietittynä olisin toivonut, että niitä minun kaikkia toiveitani, mitä niin hanakasti toivoin juuri, ettei olisi niitä tapaamisia perheen kanssa, niin kaikkia niitä toivoin, mutta ehkä ne olisivat tehneet ihan hyvää, vaikka itse sanoinkin silloin, että en halua. Elikkä tietyllä tavalla, vaikka nuoren mielipidettä on hyvin tärkeä kuunnella, niin sitten ehkä jossain kohtaa myös vähän sillä lailla miettiä sen nuoren parasta, vaikka se nuori ei itse sitä tajuaisikaan. Mutta ei minulla kyllä muuten nyt äkkiseltään tule mitään erityistä mieleen, mikä olisi voinut mennä toisin.

Mirjam:         No, kuulostaa hyvältä. Niinhän se on tärkeää. Aina puhutaan siitä, juuri se lapsen ja nuoren osallistaminen, ja totta kai koko perheen. Mutta kiva kuula, että koet, että sinun toiveesi kuitenkin kuultiin ja että niihin panostettiin, se on hyvin tärkeätä. Mitä Mila sanoisit nyt nuorille, jotka ovat vaikkapa tällä hetkellä sijoitettuina avohuolloin tukitoimin?

Mila:             Kyllä sanoisin, että ottakaa se apu vastaan. Ja vaikka se tuntuu pahalta, niin sinnitelkää, kyllä se loppujen lopuksi helpottaa, eikä kaikkia sääntöjä kannata niin vastustaa. Joskus on hyvä hyväksyä se hetki, mikä on. Ja sitten siitä voi myöhemmin seurata jotakin hyvää.

Mirjam:         Niin, tavallaan ottaa sellainen pieni ”breikki”, että sitten pystyykin ehkä hetken päästä katsomaankin sitä tilannetta vähän eri silmin…

Mila:             Niinpä.

Mirjam:         …kun saa sellaista ulkopuolista apua, että pystyy käymään niitä omia ajatuksia ja tunteita ja asioita läpi. Ja sitten kun he ovat kuitenkin ihan myös ammattilaisia, keitä on töissä siellä laitoksessa ja kun ovat nähneet ihan muutamat sijoitukset, niin osaavat sitten neuvoa. Mitä Eerika sosiaalityöntekijänä sanoisit vanhemmille, joiden lapset tai nuoret ovat nyt sijoituksessa?

Eerika:         Ensinnäkin sitä, että jo siinä kun on vaikeuksia, niin harkitsisi sitä yhtenä keinona, vaikka se voi tuntua hyvin pelottavalta, elikkä pitää sitä yhtenä mahdollisuutena. Ja se yhteistyö on varmaan se, millä sitten päästään parhaiten niihin tavoitteisiin, yhteistyö laitoksen ja sitten nuoren kanssa tietysti. Niin sillä saadaan monesti erittäin hyviä tuloksia aikaan. Ja kuunnella omaa lasta, ja tehdä rohkeita päätöksiä lapsen hyväksi.

Mirjam:         Niin kuin on ehkä erilaisissa tapaamisissakin puhuttu siitä, että tuntuu välillä vaikealta pyytää sitä apua, mutta sehän on sitä hyvää vanhemmuutta, tai sitten sellaista erittäin rohkeata ja kypsää toimintaa lapselta tai nuorelta, että uskaltaa kertoa, mikä on mielen päällä ja että toivoisi saavansa apua. Sitä vartenhan ne sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat ovat siellä avopalveluissa. Mitä Mila ajattelet, vai onko tämä liian hassu kysymys, mitähän sinun vanhempasi näin jälkikäteen sanoisivat vanhemmille, joiden lapsi tai nuori olisi nyt sijoitettuna?

Mila:             Aika vaikea kysymys kyllä. Varmaankin minun äitinikin sanoisi vain sitä, että ottaa sen avun vastaan, mitä tarjotaan, ja luottaa siihen, että ammattilaiset tietävät mitä ne tekevät.

Mirjam:         Aivan. Mitä sinä Mila henkilökohtaisesti, millaista palautetta haluaisit antaa lastensuojelun palveluille?

Mila:             Minä olen kyllä pääsääntöisesti aina ollut erittäin tyytyväinen siihen, mitä apua olen saanut. Ehkä sellainen negatiivinen, niin olisin toivonut sitä apua aiemmin kuin mitä sitten loppujen lopuksi sain. Elikkä asiakas olen ollut pitkään, mutta riittävää apua me emme ole saaneet perheenä tarpeeksi aikaisin. Niin sitten tilanne kärjistyi siihen, että piti juuri turvautua tähän avohuollon sijoitukseen.

Mirjam:         Tuo on ikävä kuulla. Oletko pystynyt ottamaan tämän puheeksi silloin sosiaalityöntekijäsi kanssa, että tuntui että se apu ei tullut ihan niin ajoissa kuin olisit toivonut?

Mila:             Kyllä siitä on puhuttu. Ja minulla on ollut niin monta sosiaalityöntekijää kyllä sitten aikoinaan, että sekin oin vaikuttanut siihen, millaista apua on saanut. Mutta varmaan meilläkin perheenä on ollut ”stoppina” se, ettei ole uskallettu pyytää sitä apua myöskään, eikä ole tiedetty niistä palveluista riittävästi, että mitä olisi tarjolla, että olisi saanut sitä apua. Mutta kyllä siitä on puhuttu. Ja lopulta kaikki meni kuitenkin sitten ihan hyvin.

Mirjam:         kiitos Mila, on erittäin rohkeata, kun jaoit tarinasi ja taustasi, oikein hyvä kuulla. Ja varmasti auttaa monia vähän pohtimaan sitten sitä omaa tilannetta ja mahdollisesti tulevaisuutta. Ja saa ehkä paremman käsityksenkin siitä, että mitä se avohuollon sijoitus voi olla. Mutta sitten Eerikalle ja Milalle kiitos oikein hyvästä ja mielenkiintoisesta keskustelusta. Ja kiitos totta kai myös kuuntelijoille. Seuraavassa jaksossa puhutaan kiireellisestä sijoituksesta ja mitä tunteita siihen liittyy, sosiaalityöntekijän, nuoren, vanhemman ja vastaanottokodin ohjaajan näkökulmasta. Kiitos seurasta, ja ensi jaksoon.

Eerika:         Kiitos.

Mila:             Kiitos.