Tunne lastensuojelu: Lastensuojelun huostaanotto

Espoon kaupungin lastensuojelun ”Tunne lastensuojelu”- podcastsarjan uuden kauden ensimmäinen jakso julkaistiinn perjantaina 4.11.2022 Espoon kaupungin SoundCloud- ja Spotify-tileillä. Julkaisemme 1-2 jaksoa viikossa. Espoon lastensuojelun Yhteiskehittäjät -nimellä toimiva nuorten kokemusasiantuntijoiden ryhmä vastasi kokonaan podcastin suunnittelusta ja toteutuksesta. Jakson kesto on noin 30 minuuttia.

Lastensuojelun huostaanotto -jaksossa puhutaan erilaisista tilanteista huostaan ottaessa ja miltä se tuntuu. Osa nuorista kokee päässeensä lastensuojelun piiriin, osa taas joutuneensa. Mitkä tekijät vaikuttavat näihin kokemuksiin? Miten pääsemisen tunnetta voitaisiin lisätä? Mukana kokemusasiantuntiat Sanni Kuorelahti, Waltteri Kivelä ja Yonatan Gebrenegus . Juonnossa Ade Koivunen.  

Juontaja:     Tervetuloa kuuntelemaan Espoon lastensuojelun yhteiskehittäjäryhmän podcastejä. Teemat, joita käsittelemme tässä kaudessa sisältävät eri alojen ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä lastensuojelusta sekä muista tukea tarjoavista palveluista. Tässä jaksossa kokemusasiantuntijanuoret kertovat, miltä huostaanotto tuntuu ja miten he ovat sen itse kokeneet. Kokemusasiantuntijanuorina tänään Waltteri.

Kivelä:    Hei! 

Juontaja:    Yonathan. 

Gebrenegus:     Hei! 

Juontaja:    Ja Sanni. 

Kuorelahti:    Moi! 

Juontaja:    Niin. Mä haluisin tähän ihan alkuun teiltä kysyy, että miltä huostaanotto tuntuu? 

Gebrenegus:     No, toi on mun mielestä tosi mielenkiintonen kysymys, koska sen huostaanottoaikana voi tulla monenkaltasii tunteita ja se johtuu aika monesta eri asiasta. Mutta voin sanoo vähän enemmän siitä vähän myöhemmin sitten. 

Kuorelahti:    No, mulle toi huostaanotto tuntu, kun mä olin niin nuori. Mä olin 4-vuotias ja sitten mua alettiin pikkuhiljaa sijottamaan sijaisperheeseen. Mä kävin siellä semmosii pienempiä jaksoja ennen, kun mä siirryin sinne kokonaan niin mulle se tuntu enemmän siltä, että mä menin jonnekin kivaan paikkaan yökylään 

Kivelä:    Itselle se on vähän semmonen kakspiippunen juttu, että vähän väliä voi olla hyviä laitoksia tai huonoja laitoksia. Vähän väliä se voi olla myös nuoristakin kiinni. Joskus on ihan mukavia nuoria mukana ja tukevia ja jotkut taas sitten ei oo niin tukevia nuoria. 

Gebrenegus:    Joo. Mä oon samaa mieltä tosta, mitä Waltteri just äsken sano. Mun mielestä se, miltä huostaanotto tuntu ja se sijaispaikka tuntu niin se johtu aika paljon siitä, että ketkä on sun kanssa siellä huostaanottopaikassa just, minkälaisii nuorii siellä on, minkälaisii työntekijöitä siellä on. Ja välillä yks paikka saattaa tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan, koska siellä on sellasii ohjaajii, jotka ymmärtää sua ja sitten saattaa olla semmosii ohjaajii, jotka ei ymmärräkään sua niin paljoo. 

Kivelä:    Siinäkin on se, että kun normaalisti laitoksessa on sykleinä, että siellä on aamuvuorossa ja sitten vähän välii päivässä ja yössä eri ohjaajat niin vähän väliä siellä voi olla sillee, että aamusta tulee semmosia ohjaajia, jotka on ihan mukavia. Päivällä voi olla semmosii, joitten kanssa jotenkuten pärjää. Ja sitten yövuorossa voi olla semmonen ihminen, joka ei oikein esimerkiks tunnepuolen asioista ymmärrä niin hyvin ja ne ei osaa silleen auttaa. Jos vaikka yöllä tulee joku huono olo niin ne ei osaa antaa semmosta hyvää tukea siihen. 

Juontaja:    Koetteko te, että te oisitte päässeet vai joutuneet laitokseen? 

Kuorelahti:    No, mä itse koen, että mä pääsin sijaiskotiin tai laitokseen. Mä oon ollut molemmissa niin mä itse koen, että mä pääsin, koska kotiolot oli semmoset, että siellä ei. Äiti ei jaksanut huolehtia musta oman mielenterveydensä takia niin se ei ois ollut hyvä, että jos mä oisin asunut kotona. Se oli mulle ja äidille molemmille hyvä, että mä pääsin sitten muualle asumaan ja elämään semmosta mukavaa lapsuutta ja nuoruutta ja sitten mä aikuistuinkin. 

Gebrenegus:     Joo. Mä oon keskustellut aika monen nuoren kanssa, jotka on ollut sitä mieltä, että siinä alkuvaiheessa, kun heidät huostaanotettiin niin se tuntu joutumiselta, koska he eivät välttämättä oikeestaan ymmärtäneetkään sitä huostaanoton syytä. Ja ehkä oli vähän semmonen kokemus, että oltiin viety kotoota pois. Mutta sitten, kun ne on kasvanut isoks niin ne on ruvennut ymmärtää, että se loppujen lopuks oli kyllä enemmänkin semmosta pääsemistä, että sai sen muotosta tukea, mitä tarvitsi ja tietyissä tilanteissa perhekin on saanut sen muotosta tukea, mitä tarvitsi. On sitten ollut mahollista sillon aikuisempana tutustua perheeseensä ihan eri tavalla. 

Kivelä:    Alkuun tuntu joutumiselta, koska ei tosiaan ite ymmärtänyt sitä, että miten ne asiat siellä kotona on, koska itse ainakin 10-vuotiaana mut huostaanotettiin ja se on ollut koko ajalta semmosta rikkonaista niin ei sitä ite oo oppinut sillon ymmärtämään, että mikä on se normaali perhe ja mikä ei. Mutta sitten aikuisiällä niin alko tai vanhempana alko ymmärtämään sitä, että oikeesti tää on pelastanut mut. En mä oo sinne joutunut, vaan mä oon todellakin sinne päässyt. 

Juontaja:    Mitkä asiat sitten ehkä eniten vaikuttaa siihen justiinsa, että millon tuntuu pääsemiseltä ja millon joutumiselta? 

Kuorelahti:    No, mulle tuntu silleen pääsemiseltä, että musta huolehdettiin ja mä sain sitten aikuiselta sitä turvaa ja huolenpitoa, mitä mä en sitten välttämättä saanut niin hyvin sillon, kun mä asuin kotona äidin kanssa. Totta kai mun äiti rakasti mua ja huolehti musta parhaansa mukaan, mutta se ei ollut semmosta samanlaista huolehtimista. Mulla oli sitten rajoja siellä sijaisperheessä tai lastenkodissa. Mun äiti ei jaksanut pitää rajoja yllä, koska hän oli niin väsynyt ja oli niin paljon mielenterveysongelmia. Ja sitten mä sain sellasta rakkaudellista huolenpitoa ja rajoja ja kaikkee tollasta muuta hyvää, mitä nuorella tai lapsella pitäs olla sillon, kun lapsi tai nuori kasvaa. 

Gebrenegus:     No niiku aikasemmin sanoin niin oon kyllä keskustellut monen nuoren kanssa tän tyyppisistä asioista niin se johtuu kanssa ihan siitäkin, että minkä muotonen laitos se on, koska jollekin nuorelle tietyn kaltanen laitos ei sovi ollenkaan, että jos se on esim. just liian avoin. Siellä ei oo sellasii sen kaltasia rajoja, mitä se nuori tarvitsee niin se ei ehkä tunnu ollenkaan turvalliselta niin se saattaa just tuntuu vähän enemmänkin semmoselta joutumiselta. Mutta sitten, jos löytyy sen semmonen oikeen muotonen paikka niin se voi tuntuu nuorenakin pääsemiseltä. Se on niin monen asian summa. 

Juontaja:    Vaikuttaaks tohon joutumiseen tai pääsemiseen se, että ois halunnut jäädä kotiin vai joku muu tekijä enemmän? 

Kivelä:    Itsellä on ainakin se, että heräsin siinä jossain kohtaa, kun ymmärsin, että vanhemmat on alkoholisteja, että sitä kotiin pääsyä ei ole. He on sairaita. Ei tee sille asialle yhtään mitään niin se on vähän niiku mission impossible. Ei asialle voida tehdä mitään. 

Kuorelahti:    Mulla oli josssakin vaiheessa sillee kaipuu kotiin. Mutta tosiaan, kun mut sijotettiin niin nuorena niin mä tavallaan otin sen semmosena, että mä meen johonkin kivaan paikkaan yökylään. Mä oon jossakin kivassa paikassa mun oman pääni sisällä niin sitten. Tavallaan sitten mä pidin siitä, että mä sain olla sijotettuna, koska esimerkiksi me tehtiin retkiä esimerkiks Linnanmäelle kerran vuodessa lastenkodissa. Ja esimerkiks se ei ois mitenkään onnistunut mun oman äidin kanssa hänen sairauksiensa vuoksi niin semmonen oli musta kiva. 

Gebrenegus:     No, jos mä koitan pohtii, että minkälaiset asiat vois vaikuttaa siihen, että joku nuori ei kokis, että se joutu, vaan pääsi niin varmaan sekin, että pystyttäis nuoren/lapsen kielellä selittää, minkä takia tän tyyppinen tilanne on tarpeellista, koska aika monet nuoret ne tuntuu välillä yllättyvän sillee, että minkä takii mut huostaanotetaan. Ne tuntuu olevan ihan täysin oman prosessinsa ulkopuolella. Mä muistan, kun oli yks semmonen tapahtuma lastensuojelunuorille niin mä kysyin joka ikiseltä niiltä, että onks teille tehty palvelutarpeen arviointi? Joka ikinen sano ei. Mä sanoin, että se ei oo mahollista, koska palvelutarpeen arviointi tehään kaikille. Se kerto mulle siitä, että kukaan näistä nuorista ei ollut tietonen, mitä on tapahtunut millonkin. Se tarkottaa sitä, että eihän ne oo voinut tietää, minkä takia he on huostaanotettu. 

Kuorelahti:    No, mä koen, että mä olin niin nuori niin mä en ymmärtänyt, että. Mä aloin ehkä joskus 10-vuotiaana ymmärtämään vasta, että miks mut on sijotettu pois kotoa, jos mä oikein muistelen. 

Gebrenegus:     Mut on huostaanotettu sillon, kun mä olin 16 ja mun tapa osottaa mun palvelun tarvetta rupes olee aika semmosta radikaalia oireilua niin kyllä mä ymmärsin, minkä takii oli tarve huostaanottaa ja minkä takii oli tarve lastensuojelun puuttuu asiaan. Mutta sitten siitä nousee taas heti seuraava ajatus, että lastensuojelun ja ylipäätään muittenkin palveluitten pitäs olla vähän enemmän hereillä, että pystyttäis just huomaamaan, että hetkinen. Tää perhe ehkä tarvii vähän enemmän tukee tässä vaiheessa, ettei tarvis välttämättä mennä siihen lastensuojelutasolle. Mutta joo. Vastauksena tohon kysymykseen niin valitettavasti niin moni nuori joudutaan ottaa huostaan äkillisesti teini-iässä 16-vuotiaana 15-vuotiaana. Ja sillon ei ehkä oo niin paljoo aikaa auttaa niin siinä iässä mulla oli kyllä jo aika hyvä ymmärrys, minkä takia otettiin huostaan. 

Juontaja:    No, tässä tulee tosi vahva kuva, että näitä asioita ei oo ehkä tai huostaanoton syitä ynnä muita ymmärretty niin onks niitä kuitenkin käyty esimerkiks sosiaalityöntekijän kaa läpi sitten sillon, kun on sijotettu? 

Gebrenegus:     No, mun kohalla esim. niin ei oo ehkä ollut mahollistakaan, koska jouduttiin tehä se äkillinen huostaanotto. Mutta sitten musta tuntu, että sen jälkeenkään ei hirveen hyvin keskusteltu siitä. Mutta kyllä mulla oli ihan selkee mielikuva, että mistä ne asiat saattaa johtua, koska tosiaan mun käytös oli aika radikaalisti ruvennut muuttumaan. Niin, mutta sitten mä vastaan vähän laajemmasta näkökulmasta, koska oon just tullut keskustelleeks monen huostaanotetun nuoren kanssa niin niille on ollut aika epäselvää, minkä takia heijät on huostaanotettu. 

Kivelä:    Mäkin muistan sen, että ehkä ei ihan kerrottu sitä, että miten ne asiat on. Mutta siinä kohtaa, kun vanhempi yritti tulla päihtyneenä näkemään ja hänet puhallutettiin ja sieltä alko tuleekin promilleita mittariin niin siinä kohtaa, kun kerrottiin, että joo. Hän ei nyt päässyt valitettavasti näkemän, koska hän oli päihtyneenä niin siinä kohtaa ainakin ymmärsi sen, että päihtyneenä ei vanhemman kuuluisi nähdä nuori. 

Kuorelahti:    No, mä olin niin nuori niin mä en enää muista, että käytiinkö läpi, mutta varmasti käytiin jollakin tasolla ikätasoisesti läpi sitä huostaanottoa. Mutta mulla tosiaan ei oo hirveesti muistikuvia siitä. Ja sitten kanssa on semmosii muistikuvia, että sitten teini-iässä mä juttelin lastenkodissa ohjaajien kanssa niistä asioista. 

Gebrenegus:     Mulle tulee mieleen kanssa sekin, että kun miettii, ketkä on ne tahot, ketkä tekee lastensuojeluilmotuksia niin monesti ne on sellaset tahot, jotka näkee vaan erilaisia oireilun muotoja. Niin mä en osaa sanoo, että onko sosiaalityöntekijä sitten pystynyt keskustella just niistä oikeista asioista, koska just poliisi saattaa nähä, kun nuori rupee oireilee rikoksii tekemällä. Sitten saattaa olla se, että koulussa rupee olee vähemmän käyntejä. Saattaa olla se naapuri, vaikka tekee lastensuojeluilmotuksen, koska lapsi on liian myöhään ulkona niin siinä kohtaa, kun tehään sitä palvelutarpeen arviointia niin en mä tiijä, onks sosiaalityöntekijä itekään tietonen siitä kaikesta, mistä pitäis puhua niin se nuorikin saattaa olla ihan sitten tietämätön tietyistä asioista. 

Juontaja:    Miten näitä tilanteita, missä ehkä justiinsa se sosiaalityöntekijä ei ymmärrä, mitä pitäis kertoo tai ei osaa kertoo? Miten näitä tilanteita pystyttäis auttamaan? 

Kivelä:    Opettelemalla niistä tilanteist taas, että, ettei anneta niitten tilanteiden vaan mennä, vaan otetaan sinne korvien väliin oppia myöskin ja mietitään, että tämmösellä nuorella on tämmöset jutut. Jos meille tulee jonain päivänä toinen tämmönen nuori niin opeteltas sen ensimmäisen nuoren kanssa vähän käymään niitä asioita läpi ja niitä voitas ehkä sitten yrittää sen toisen nuoren kanssa. Ne ei ehkä toimi, mutta edes yrittää, koska se yrittäminen ois kuitenkin tärkeää. 

Gebrenegus:     Tää on mun mielestä omalla tavalla aika monimutkanen kysymys, koska kun miettii, kuin monta nuorta yhellä sosiaalityöntekijällä on. Nyt on tullut se uus lakiuudistus, että maksimissaan saa olla 30. Mutta se tarkottaa vaan mahollisesti 30 äitii, 30 isää, 30 veljee, 30 siskoo mahollisesti kanssa niin ei sillä sosiaalityöntekijällä välttämättä pysty olla kokonaisvaltasta ymmärrystä sen perheen tilanteesta. Sillä ei ehkä oo ees mahollisuutta kysyä niitä tärkeitä aiheita, mitä, mitkä ois tärkee kysyy just siltä nuorelta liittyen perheeseen tai liittyen sen elämäntilanteeseen, joten resurssit on yks iso kysymys. Ja just sen takii, että resurssit on iso kysymys niin miten hyvin me pystytään ymmärtämään ja selkeyttämään, minkä muotosta palveluu tietysti tää tietty nuori tarvii. Jos me ei pystytä selkeyttää sitä siinä alussa niin sitten me tullaan sijotetuks tää nuori moneen laitokseen. Ja se itsessään, kun joutuu sijottaa moneen laitokseen niin se on vaan hylkäämisen kokemuksii. Se vaikeuttaa pikkuhiljaa luottamukseen kykyyn luotta, koska tulee niitä tosiaan niitä hylkäämisen kokemuksia niin sitten tästä rupee vaan tulee monimutkasempi ja monimutkasempi ongelma. 

Juontaja:    Niin. Nyt, kun puhutaan osakseen myös näistä resursseista niin mulla on semmonen käsitys, että vaihtuvuus on tosi yleistä eli että nuoren sosiaalityöntekijä tai laitospaikka tai työntekijät siellä laitoksessa vaihtelee paljon niin onks teillä kokemuksii tälläsestä? 

Kuorelahti:    No, mä olin sellasessa onnellisessa asemassa, että mulla vaihtu tosi vähän työntekijät. Mutta sillon, kun vaihtu niin oli se kyllä aika ikävää. Tuli sitten ikävä niitä vanhoja työntekijöitä. 

Gebrenegus:     No, se on ollut pidemmänaikanen ilmiö lastensuojelussa ja sosiaalialalla ylipäätään, että vaihtuvuus on hyvin korkeaa. Ja jos mä yritän vähän, miettii sitä, niin se johtuu myös siitäkin niistä resursseista tosiaan, kun yhellä työntekijällä voi olla niin paljon asiakkaita. Siinä palaa loppuun, koska joka ikinen sosiaalityöntekijä haluu auttaa. Mutta jos se rupee huomaamaan, että mulla ei oo mahollisuutta/kykyä auttaa niin se rupee palaa loppuun hyvin nopeesti. Ja sitten tuolla laitoksissa. Siellä on töissä ihmisiä, joten siellä saattaa tulla just isyysvapaalle jäävii, äitiysvapaalle jäävii. Siellä saattaa olla harjottelija, kenestä tulee lempiohjaaja siihen. Se ei voi jäädä sinne. Ja sitten se, mitä mä aikasemmin mainitsin, niin on moni nuori, kellä on useempii laitoksii. Ja niille on saattanut lähtee, muodostuu tietyssä laitoksissa jo luottamussuhde ja tän tyyppisii asioita. Mutta ollaan syystä tai toisesta jouduttu vaihtaa sitä sijotuspaikkaa. Ja on nuorii, jotka on joutunut hyvin lyhyessä ajassa joutunut vaihtaa sijotuspaikkaa. 

Kivelä:    Itsellä ainakin olisi tuohon kommentoitavaa, että itse tosiaan olen ollut vastaanottokodissa sen nelisen kuukautta ja sen jälkeen jouduin perhekotiin ja se tuntui vähän surulliselta. Se oli ensimmäinen paikka, mihin sillon joutu. Siellä vähän sai semmosta tunnetta, että nyt edes on jokin paikka, mutta sitten se vaan yhtäkkiä vaihtui. Ja perhekodista. Sillon, kun perhekoti lopetti niin siellä asiat meni sillon vähän huonosti, jonka takia oli omalla tavallaan semmonen olo, että jes! Mä pääsen täältä pois. Ja sitten lastenkodissa tuli vähän hatkailtua ja tehtyä tyhmiä asioita niin siinä tehtiin kiireellinen siirto lastensuojelulaitokseen vähän pitemmälle niin siinä taas sitten sitä ei enää kerinnyt oikein tuntemaan. Se tuli vähän stressinomasesti, ettei oikein ymmärtänyt sitä tilannetta. Yhtäkkii sanotaan, että joo. Nyt muuten tulee muutama kilometrii lisää, että sä lähet nytten. Ja sitten, kun olin lastensuojelulaitoksessa niin sielläkin tuli vielä yks vaihdos, kun pääsin sitten itsenäistymisyksikköön niin se oli myös helppo vaihto, koska tiesi, että se on saman paikan tai saman konsernin oleva paikka, joka sitten myös helpotti siinä, että. Tiesi, että tulee näkemään vielä samoja ohjaajia toisesta laitoksesta, mikä sitten oli siinä lähellä tosiaan ja niin. 

Gebrenegus:     Niin ja sitten, jos miettii, että lastensuojeluprosessi menis täydellisesti niin hyvin, kun on mahollista niin sulla tulee olee ainakin kolme siirtymää. Palvelutarpeen arviointi, sijaishuolto ja jälkihuolto. Se tarkottaa, että siinäkin sulla tulee olee kolme vaihdosta työntekijöissä, että kyse. Tossa kohtaa kyse ei ole ehkä vaihtuvuudesta, mutta se, että työntekijät ja aikuiset sun elämässä vaihtuvat, voi johtuu pelkästään tän tyyppisistä tilanteista myös. 

Kivelä:    Vielä haluan lisätä sen, että sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuudessa on se huono puoli, että jos ei löydy sitä uutta sosiaalityöntekijää niin me ei saada myöskään sitten niitä päätöksiä, että kun nuori tulee sinne toimistoon sanomaan, että hei! Mä haluisin alottaa, vaikka jääkiekon niin sitten sanotaan, että joo, että me kysytään sosiaalityöntekijältä, että voitko alottaa. Mutta mitä sitten, kun siinä kohtaa ei oo sitä sosiaalityöntekijää. Siellä ei oo ketään paikalla ja siellä on joku kaupungin tyyppi, ketä ei edes tiedetä, että ketä sulla on päättämässä niistä asioista niin se nuori voi joutua odottamaan pitkiäkin aikoja sitä, että se saa noinkin yksinkertaseen asiaan, että voinko alottaa jääkiekon niin vastauksen. 

Gebrenegus:    Ja valitettavasti tähän, mitä mä nyt tuun sanomaan niin nää ei. Tää ei oo harvinainen tilanne. On nuoria, ketkä ei ees tiijä, ketkä, ketä on heidän sosiaalityöntekijä siinä hetkessä. Ne on saattanut tietää sen ensimmäisen sosiaalityöntekijän, mutta sitten niitä vaihdoksia on tullut sen verran monta, että ne ei enää edes tiijä, kuka niitten sosiaalityöntekijä on. Ja ne ei tiedä, keneen ottaa yhteyttä, jos haluavat vaikka kysyä, voinko alottaa jääkiekon. 

Juontaja:   Niin. Mä haluisin nyt vielä tietää enemmän siitä, että miltä se vaihtuvuus nuoresta tuntuu? 

Kivelä:    Omasta mielestä se ainakin tuntuu hyvin ikävältä, että työntekijät vaihtuu koko ajan, koska se, että ite ei tosiaan voi siihen vaikuttaa yhtään mitenkään, vaikka kuinka haluais. Ja sitten myös sekin, että sen näkee myös ohjaajistakin, että jos on esimerkiks sosiaalityöntekijä kyseessä niin niistäkin näkee, että joillakin on todella paha mieli siitä, että näkee, että se nuori oikeesti todella haluais johonkin sen vastauksen, mutta sitten se ei saa sitä niin se, että se tuntuu omasta mielestä pahalta. Ja sitten näkee vielä sen, että se tuntuu muista pahalta niin siinä on meille hyvä vastaus, että mitä ainakin pitäs yrittää parantaa. 

Gebrenegus:    Kun nuori on ruvennut, lähtee rakentaa luottamussuhteen johonkin aikuiseen henkilöön, auktoriteettihahmoon niin se voi toimii motivaationa, että se haluu lähtee muuttaa/tutustuu omaan tunnemaailmaansa niin mistä tietty asia saattaa johtua. Ja se saattaa olla aika iso kynnys ylipäätään lähtee sille matkalle. Mutta se suhde on auttanut sitä. Ja jos se suhde poikkee yhtäkkii niin se voi olla tosi tuhoisaa oikeesti. Ja se motivaation takas saaminen on tosi vaikee. Sen luottamussuhteen uusiks rakentaminen on tosi vaikeeta. Ja kun siinä on uus henkilö niin sillä ei oo mitään hajua, millä tavalla tää tietty henkilö käyttäytyy tietyissä tilanteissa. Se saattaa ajatella, että tän nuoren oireilu tapa oireilla on oikeesti jotain ihan muuta. Esimerkiks se nuori käyttää päihteitä. Se voi nähä se sen tietyn oireen kautta, kun se toinen työntekijä taas ymmärsi, mistä mikäkin johtuu. Ja nääkin asiat vaikuttaa sillä tavalla, että se saattaa lähtee tarjoo sille ihan eri palveluita ja tukea, kun se, mitä se oikeesti tarvitsee. Ja sen nuoren on tosi vaikee ottaa vastaan tiettyä tukea tai palvelua, koska se on joutunut, kokee sen hylätyks tulemisen kokemuksen. 

Kivelä:    Itsellä ainakin on ollut juurikin tuo, mistä Yonatankin sanoi niin justiin se fiilis, että sosiaalityöntekijä ei vaihdu niin itsellä on jälkihuollosta todella hyvä esimerkki, koska mulla ei ole vaihtunut jälkihuollossa kertaakaan sosiaalityöntekijä. Ja mä en uskois, että mä olisin koskaan muuttanut sieltä kauemmasta paikasta takaisin sinne, missä mä asuin lapsuuteni niin en usko, että mä oisin koskaan siihen pystynyt, jos mulla ois koko ajan vaihtunut työntekijät, koska mä en ois koskaan saanut sitä, että mä joudun koko ajan uudestaan alottamaan sen mun tarinani. Mä joudun aina kertoo alusta, että miten asiat on, miten kaikki toimii ja niin edelleen. Tällä hetkellä mulla on semmonen sosiaalityöntekijä, joka tiedostaa tasan tarkkaan, että esimerkiks, kun oon käynyt varusmiespalveluksen, että miten se sitten toimii. Sitten, kun mulla on sitä motivaatiota oikeesti tehä jotain asiaa niin kuinka täysillä mä teen sen. Niin se osaa sitten siinäkin nähdä, että esimerkiks, jos mä nyt haluisin hakee koulupaikkaa niin se tietää tasan tarkkaan sen, että. Mulla oli varusmiespalveluksella todella hyvä motivaatio siihen, kun mä sain tehdä, mitä mä halusin niin se, että jos mä saisin koulupaikan, mitä mä haluisin satavarmasti tehdä niin hän pystysi ainakin luottamaan siihen, että mä satavarmasti olisin siellä käymässä siellä koulussa ja tekisin niitten asioitten eteen jotain enkä lintsais ja jättäis menemättä. 

Gebrenegus:     Tuli mieleen tosta, mitä Waltteri äsken sano niin on niin sanotusti sellasii nuorii, ketä on ruvettu, kutsuu ei mua kiinnosta-nuoriks. Ja se syy, miksi ne vaikuttaa siltä, että niitä ei kiinnosta, on se, että kun tarpeeks monta kertaa tulee just se hylätyks tulemisen kokemus ja työntekijät vaihtuu tarpeeks monta kertaa niin et sä jaksa näyttää siltä, että sä jaksat yrittää luottaa siihen henkilöön, että sä haluut kertoo sille henkilölle yhtään mitään sun asioista. Ja sitten se vaikuttaa ulkopuolisen silmin siltä, että sua ei kiinnosta mikään. Vaikka totuus on vaan se, että sulla ei oo enää kykyä luoda sitä luottamussuhdetta auktoriteettihahmoon. Sä vaikutat passiiviselta, koska susta varmaan tuntuu siltä, että sulla ei oo mitään mahollisuuksii vaikuttaa omaan elämään ja kuka päättää sun omasta elämästä. 

Juontaja:    Mä haluisin tähän loppuun kysyy vielä silleen, että miten lastensuojelua voitais parantaa niin, että useemmalla nuorella ois kokemus, että he on päässeet lastensuojelun piiriin eikä joutuneet? 

Kivelä:    Ensimmäisenä pitää ottaa huomioon nuoren ikä, että osaako hän ymmärtää. Itse ainakin olin niin nuori, että jos mulle oltas yritetty sanoo, että sun vanhempi on alkoholisti ja se ei voi nähdä sua päihtyneenä niin se on. Se on niin iso asia, että ehkä se 10-vuotias minä ei pystys ymmärtämään sitä toisin, kun vaikka teini-ikänen minä, että siinä pitää ottaa ainakin se huomioon. Ja tuleeko kenelläkään muulla mieleen? 

Gebrenegus:     No, mulle tulee mieleen ainakin kahella eri tasolla. Yks, kun on puhuttu tosi paljon myös siitä lastensuojelun stigmasta ja niistä ennakkoluuloista, mitä on yhteiskunnallisella tasolla. Jos me pystyttäis hälventää niitä niin nuorille saattas tulla paljon helpommin semmonen tunne, että mä pääsen johonkin, joka auttaa mua eikä se, että mä joudun johonkin, jossa mua kaikki rupee kiusaa lisää, mikä saatttaa tuoda mulle lisäongelmii, minkä takia mua ruvetaan syrjimään ehkä lisää, mikä saattaa, minkä takia mä ehkä joudun eristäytmään enemmän. Se on yks taso. Ja sitten toinen taso on tosiaan se, että jos me pystyttäis luomaan semmoset puitteet, että nuorille pystytään selittämään omalla kielellä, minkä takia tää tilanne on tarpeellista nytte. Ja se ei välttämättä toimi itse asiassa joka ikisessä tilanteessa, koska joskus se ymmärrys tulee vast vanhempana. Se on vaan se fakta, mutta me voitas ainakin auttaa näillä kahella asialla. 

Kuorelahti:    Mäkin olin sanomassa just tota, että muutettas just tota stigmaa ja tota, että miten ihmiset kokee lastensuojelun. Tää vois muuttaa, että esimerkiks, jos sun vanhemmat tai jos nuoren vanhemmat kokee lastensuojelun huonona niin sitten se saattaa kanssa sitten imeytyä lapsiin ja nuoriin, että ne kokee, että lastensuojelu on huono asia. Mutta mun mielestä toi on kanssa semmonen sukupolvien kysymys, että jos me aletaan lapsesta pitäen. No, en mä tiijä lapsesta pitäen, mutta sillee mahollisimman varhain sillee tuomaan sitä, että lastensuojelu on hyä asia eikä huono asia ja tuodaan tarpeeksi tietoa siitä, että mitä lastensuojelu on ja jne niin se varmasti auttais myös aika paljon sitä suhtautumista, että pääsinkö vai jouduinko lastensuojeluun. 

Kivelä:    Itsellä myös näkemys siitäkin, että kun laitosnuorista tehdään jotain uutisjuttua niin se, että ne ei joka kerta olisi semmosia tarinoita, että kaikki on mennyt pieleen, vaan se, että meitä nostettais vähän välii siihenkin valoon, että me onnistutaan, että meille luotas yhteiskuntaan semmonen valokin, että me onnistutaan ja meitä ei katottas niin vinoon joka paikassa. 

Gebrenegus:     Joo ja sitten mä vastaan tähän, mitä Sanni sano kanssa, että meillä on yhteiskunnassa myös semmonen avun hakemisen pelko/häpeä, joten se ois tosi hyvä, jos me pienestä. Opetettas nuorille/lapsille pienestä saakka, että se on ok hakee apua. Ja meijän pitäs aina uskaltaa ja yrittää auttaa toisiamme. 

Juontaja:    Kiitos teille kaikille! Kiitos myös kaikille kuuntelijoille! Tavataan ensi jaksossa. Moro!