Tukevaa puhetta -podcast: Nepsy-piirteisten oppilaiden huomioiminen koulussa

Tukevaa puhetta on kasvun ja oppimisen tukeen keskittyvä podcast-sarja. Sarjassa oppimisen tuen kehittäjäopettajat Taina Ek, Johannes Ruoho ja Mirka Tuulisaari keskustelevat espoolaisten asiantuntijavieraiden kanssa koulumaailmaa puhututtavista aiheista.

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 36 minuuttia.

Johannes: Tervetuloa Tukevaa puhetta -podcastiin. Minä olen Johannes.

Taina: Minä olen Taina.

Johannes: Ja tänään me jutellaan neuropsykiatristen erityisvaikeuksien kanssa elävien lasten tukemisen keinoista yleisopetuksen koululuokissa. Asiantuntijana mukana on erityisluokanopettaja ja neuropsykiatrinen valmentaja Anni Koivu sekä koulutoimintaterapeutti Anne Laitinen. Taina. Mitäs nämä nepsy-piirteet oikein on?

Taina: No, nepsy-piirteisiin kuuluu esimerkiksi poikkeevuudet aistihavainnoissa. Ne voi olla keskittymisen ja tarkkaavaisuuden pulmia. Siellä saattaa olla tik-oireita tai sitten erilaisia sosiaalisten tilanteiden tai hahmottamisen häiriöitä esimerkiksi. Nepsy-termin alle kuitenkin mahtuu monenlaisia lapsia ja monenlaisia diagnooseja. Anni. Sulla on pitkä kokemus erilaisista nepsy-piirteisistä lapsista. Mikä sai sut kiinnostumaan?

Koivu: Mä oon varmaan ollut ihan pienestä asti tosi utelias kaikkien ihmisten suhteen ja muistan jo pienenä kiinnittäneeni huomioni erilaisiin ja erilaiseen käytökseen. Mutta mä työskentelin koulussa jo nuorena ja vähän kantapään kautta tutustuin sillon mbd-nimityksellä kulkevaan kaveriin. Ja sitten myöhemmässä vaiheessa niin mä ajauduin tuolla sosiaalipsykologian opinnoissa vähän erkan pariin. Ja siellä tuli vastaan sitten nepsy-valmennus, joka oli 2003 uutena kuntoutusmenetelmänä tullut Suomeen. Ja mä tein siitä mun sosiaalipsykologian lopputyötä ja innostuin kovasti. Ja sitten 2013 kävin itse vasta nepsy-valmennuskoulutuksen. Ja erityisluokanopettaja musta tuli vasta sen jälkeen. Nepsy tuli mun elämään sitten paljon aikasemmin, kun tää nykynen työ.

Johannes: Mä oon kuullut paljon opettajii tai erityisluokanopettajii, joista tulee nepsy-valmentajia, mutta sulla kävi just toisin päin.

Koivu: Joo. Kyllä. Omakohtanen kiinnostus sai sitten hakeutumaan myös tähän koulualalle.

Taina: Kyllä. Joo. No, mites Anne? Sinä olet koulutoimintaterapeutti niin mitä tähän koulutoimintaterapeutin työnkuvaan oikein kuuluu?

Laitinen: Meitähän on täällä Espoossa kaks koulutoimintaterapeuttia suomenkielisen opetuksen puolella ja myös ruotsinkielisen opetuksen puolella on yks toimintaterapeutti. Ja sen lisäks meillä on yks musiikkiterapeutti täällä suomenkielisen opetuksen alla eli meitä on kolme kouluterapeuttia. Puhutaan tämmönen meijän oma tekemä sana tää kouluterapeutti eli opiskeluhuollon terapeutteja ollaan. Ja tosiaan niin meillä on tämmöset toimipistekoulut, missä me työskennellään ja sen lisäks on tämmöstä Espoo-tasosta konsultaatiota opetuksen henkilö tai siis oikeestaan koulun henkilöstölle. Kuka tahansa meitä saa kyllä konsultoida.

Taina: Kuulostaa tosi mielenkiintoselta tää malli. Tiedätkö, että onko tätä mallia muualla, kun Espoossa?

Laitinen: No, ei. Ei oo. Ei oo tälläsenään, että tää on ihan Espoon tämmönen erikoisuus ja hieno juttu. Nythän täytyy sitten muistaa tosiaan, että ens vuoden alusta opiskeluhuolto siirtyy tän sote-uudistuksen myötä hyvinvointialueille, mikä tulee sitten ehkä vaikuttamaan jonkun verran siihen, että miten tää meijän työ siinä vaiheessa toteutuu. Mutta että tässä vaiheessa nyt tällä hetkellä niin näin.

Taina: Perusopetuksessa on aika paljon vähennetty erityisluokkia ja nepsy-piirteisiä lapsia on yhä enemmän siellä yleisopetuksen ryhmissä mukana niin miten te näette, että miten tavallinen opettaja vois tukea nepsy-piirteisiä lapsia?

Koivu: On tosi tärkee kyllä ajatella justiin, että nepsy-piirre ei oo mikään oletus pienryhmälle, vaan sinne yleisopetukseen voidaan viedä hyvinkin monella tavalla tukea nepsy-piirteiselle lapselle. Mä oon ite sellanen struktuurin ja rutiinin puolestapuhuja. Eli se on sellanen itsestään selvä asia meille opettajille, että meillä on luokassa tietyt rutiinit, tietty struktuuri ja siihen liittyvät säännöt. Mutta sitten, kun meillä on nepsy-piirteinen lapsi luokassa niin niitäkin pitää tarkastella vähän tarkemmin, että miltä ne meidän luokan struktuuri ja rutiini näyttää sen nepsy-lapsen silmin ja ehkä tehdä siihen sitten sellasta tarkennusta ja viilausta.

Johannes: Millasta tarkennusta ja viilausta se vois esimerkiks olla?

Koivu: Tosi hedelmällistä on, jos opettaja pääsee katsomaan sitä tilannetta sen lapsen silmin niin, että siellä luokassa on jossain kohtaa toinen aikuinen, joka vetää tilannetta ja opettaja saa vaan tarkkailla niin sillon huomaa sen, että jos meille on esimerkiks siirtymätilanteet haastavia niin niissä on jonoja. Mutta onko sillä nepsy-piirteisellä lapsella siellä jonossa oma paikka vai pitääkö hänen aina käydä joku neuvottelu siitä, että mihin hän jonossa menee. Sama istumapaikan kanssa. Miten se istumapaikka on rauhotettu. Tukeeko se hänen haasteitaan ja sitten kaikissa siirtymätilanteissa ylipäätään se, että miltä se struktuuri näyttää sen lapsen silmin. Tietysti siihen tulee myös se päivästruktuuri, että kuinka tarkkaan se pitää pilkkoo. Mitä kaikkee tähän päivästruktuuriin vois esimerkiks kuulua? No, se lähtee siitä, että kun kouluun tullaan eli mitä siinä ensimmäisenä tapahtuu. Lähtökohta se, että lapsi aina tietää, että mihin hän on? Mitä häneltä odotetaan? Mihin hänen pitää seuraavaksi siirtyä ja mitä hän siellä seuraavassa paikassa tekee. Ja sen voi kuvittaa kuvatukena taululle, joka voi olla hyvinkin tarkka tai sitten, jos tarvitaan pienempää pilkkomista niin sitten se on oppilaan pulpetilla vielä tarkemmin, kun muilla oppilailla saatavilla. Ja sitten se päivästruktuuri etenee niin, että voidaan miettiä, että tarvitaanko siitä aina poistaa ja kääntää se, mitä on tapahtunut vai riittääkö, että osaako lapsi seurata sitä suoraa. Se on ehkä se perusasia. Ja sitten tulee tavallaan sen päälle kaikki se kuvatuki, mitä tarvitaan yksittäisessä tehtävässä mahdollisesti tai sitten tarkkaamattomuuden tai keskittymisen tukemiseen.

Taina: Nää kuulostaa sellasilta aika selkeiltä keinoilta niin hyödyttääkö nää kaikkia oppilaita vai?

Koivu: Joo. Kylhän se lähtökohta on se, ettei näistä kenellekään yleensä haittaa ole. Tärkee on miettiä just se, että ensimmäisenä tutustua siihen nepsy-piirteiseen lapseen. Niiku kerroit Taina tossa aluks niin ne piirteet on niin hyvin moninaisia ja sitten niihin voi liittyä hyvin paljon erilaisia liitännäisoireita, jotka tekee taas siitä oppilaan olemisesta luokassa hyvinkin erilaista. Eli tietysti eka asia on myös se, että tutustuu hyvin siihen lapseen ja tietää, että minkälaisii ne hänen piirteet ja haasteet on.

Johannes: Semmosia ratkasuja luokkaan, että mitä jotkut oppilaat tarvitsee, mutta kaikki oppilaat hyötyy niistä.

Koivu: Niin. Se on varmaan se ensimmäinen lähtökohta, että sitten lähetään, tekee pienempää ja pienempää sen oppilaan tarpeen mukaan.

Taina: Mitä Anne sä ajattelit, että mitä koulutoimintaterapeutti vois? Miten hän vois siellä luokassa toimia tai oppilaan kanssa toimia? Millä tavalla hän tukee?

Laitinen: No, me lähetään aina tietysti oppilaan tavotteista liikkeelle, että mitä se on se, mitä oppilas just sillä hetkellä ensisijasesti tarvitsee mihin harjotusta, mihin apua. Mutta me ollaan tehty aika monenlaista. Ollaan vedetty ryhmiä. Esimerkiks tolla Niilo Mäki-instituutilla on tämmöset malttia etsivät materiaalit, mitkä on tosi hyviä. Ja mä oon niitä käyttänyt myös yksilötyössä. Eli oon yksilöllisesti oppilaan kanssa sitten harjotellut sitä tehtävänteon vaiheita ja mietitty, että miten se etenee, jotta hänen ois helpompi siellä luokassa tai läksyjä tehdessä niin edetä ja saada tehtävät tehtyä. Ja sitten toki on. Puhuit noista aistiasioista eli niihin sitten voidaan miettiä myös ratkasuja. Ja on tämmösiä kyselykaavakkeita, mitä sitten kotona ja opettaja täyttää ja sitten sitä kautta saadaan lisätietoo siitä, että mikä se on ja miten se näyttäytyy just tämän lapsen kohalla ja voitasko me keksiä jotain keinoja yhdessä, että helpottaa sitä sen lapsen arkea. Esimerkiks tälläsiä.

Johnnes: Miten sulla se yhteistyö opettajan kanssa? Miten se alkaa? Opettaja soittaa sulle tai lait aa viestiä vai miten se?

Laitinen: Niin. Meillähän on siis nää toimipistekoulut, missä me ollaan sitten ihan fyysisesti ja siellä tietysti ollaan jo aika tuttuja ja opettajien on tosi helppo meihin sitten olla yhteydessä ihan millä tavalla vaan Wilmalla tai sitten käytävällä tai näin pyytää apua. Mutta sen lisäks on sitten tätä Espoo-tasosta konsultaatiota, joka tällä hetkellä toteutuu pääsääntösesti nimettömästi. Eli konsultoidaan sitten. Opettaja tai joku muu. Voi olla myös oppilashuollon henkilöstö ottaa meihin yhteyttä tai koululääkäri kuka tahansa. Ja sitten mietitään yhessä, että mikä se on se tää oppilaan tilanne ja mitä keinoja meillä ois siihen vielä sitten lisää, mitä on jo kokeiltu, niin mietitään yhdessä. Pähkätään.

Taina: Jos ajattelee sitä tavallista luokkatilannetta, missä opettaja toimii ison lapsiryhmän kanssa ja sitten siellä on sellasia lapsia joukossa, jotka tarvitsee erityistä tukea ja erityistä huomiota ja ehkä erityisiä toimenpiteitä siihen, että se luokkatilanne pysyis rauhallisena ja että oppilaat sitten tietäisi, mihin mennä ja/tai tietäisi, että miten se päiväjärjestys muotoutuu niin millä tavalla sitten voi tukea tän yksittäisen oppilaan tätä joukkoon kuulumista, ryhmäytymistä tai näitä vahvuuksia?

Koivu: No, paljonhan käytetään, jos tai kun kaikki me harjotellaan luokissa uusia taitoja niin mä miettisin aina ryhmän kohdalla sitä, että mietitäänkö me niitä taitoja jonkun yksilön näkökulmasta. Jos me ajatellaan, että meillä on yksi tai useampi vahvaa tukea tarvitseva lapsi luokassa niin joskus tälläsen palkkiosysteemin tai taidon harjottelun niin sen voi valjastaa myös sellaseks ryhmäyttämiskeinoksi. Eli ei lähdetä katsomaan, että nyt, koska sinä tarvitset itsesäätelyyn tukea niin meidän kaikkien pitää harjoitella tätä hiljaa tulemista tänne luokkaan. Vaan se, että se onkin luokan yhteinen tavote, jota harjoitellaan. Ja siinä voi olla sitten vähän eriasteisia ne tavotteet. Eli jonkun kohdalla se tarkottaa jotain vähän vähemmän. Eli esimerkiksi sitä, että onnistuin tänään tulemaan luokkaan yhdelle tunnille ja sitten muut yrittävät tulla jokaiselle tunnille rauhassa. Tai sitten se, että se tavotteen taso on vaan toisenlainen. Eli sitä voidaan säätää, mutta pidetään sitä yhteisenä tavotteena yhteisenä voittona, kun me onnistutaan ja ei lähdetä eriyttämään sitten sitä vahvempaa tukea tarvitsevaa lasta.

Taina: Tosta tunne- ja vireystason säätelystä. Sitä kans tehään paljon ja me toimitaan sekä yhteisöllisellä tasolla että yksilötasolla. Ja opiskeluhuollossa se yhteisöllinen taso on se ensisijanen, millä tehdään tai tulisi tehdä. Ja esimerkiks nyt ollaan ihan tollei luokkatasosesti harjoteltu tämmösii tunne- ja itsesäätelytaitoja luokan kanssa ja lähetty sitä harjottelemaan ja tehty semmosta. Mä en tiedä, onks semmonen menetelmä teille tuttu, kun johsn of regulation, mutta se on aika kiva semmonen väriohjelma, missä sitten harjotellaan niitten värien kautta tunnistamaan muissa ja itsessä niitä eri tunne- ja vireystason vaihteluita ja sitten tehään semmonen työkalu. Mun mielestä se on se clue siinä, että siellä on se työkalupakki. Mietitään, että mitä keinoja vois olla ja mikä just mua auttas, kun mä oon näillä eri väreillä niin se on aika kiva ollut. Ja sitä voi tosiaan tehä sekä luokkatasosesti että yksilötasosesti myöskin, että se on. Se on ollut aika semmonen helposti omaksuttava menetelmä.

Taina: Voisko tästä työkalusta olla apua näille meijän kuulijoille, kuuntelijoille, jotka myös työskentelee luokissa niin?

Koivu: Ihan varmasti.

Taina: Avaatko vähän enemmän, mitä siihen menetelmään kuuluu? Millä tavalla sitä vois lähtee toteuttamaan?

Laitinen: No, siinähän on vaan mielikuvitus rajansa sinänsä ja. Mutta pääperiaate on siis se, että siinä on nää neljä väriä. On sininen, kun on vähän väsynyt, kipee, alamaissa, alakulonen. Sitten on vihree, kun kaikki on hyvin. Ja sitten keltanen on, kun on vähän semmonen levoton, ahdistunut, innostunut, kiihtynyt. Ehkä mä oon ite nyt vähän keltasella tällä hetkellä. Ja sitten punanen on se, kun ollaan jo vihanen ja voi sanoo tai tehdä jotain, mitä ei ehkä sais tai ois kannattais. Tarvitan usein jo aikuisen apua. Ja sitten näitä voi lähtee, vaikka jonkun sadun, tarinan kautta ensin lähestymään ja sitten ruveta miettimään, että miten. Millasissa tilanteissa itsessä näkyy ja erilaisissa toiminnallisissa tilanteissa voi näitä huomioida ja sitten tosiaan se työkalupakin kokoominen sitten, että miten. Millasii keinoja sitten itse voisi ajatella, että minua auttaa. Mä ite käytän siinä apuna usein lasten kanssa, jos teen yksilöllisesti tätä niin semmosia kuvavaihtoehtoja tai listoja, että sitten. Ja luokassa itse asiassa tehtiin semmosia listoja, että lapset sai ruksia sieltä, että mikä vaihtoehdoista, että mikä häntä auttas. Ja sitten opettaja teki semmosen niin sanotun gallupin siitä, että mikä sai eniten ja sitten niitä ruvettiin, kokeilee siellä luokassa. Kaikenlaista tämmöstä voi miettiä ja sitten tietysti ne värit on jotenkin nähtävillä myös siellä luokassa ja näin. Tässä on nytte vaan yksiä ideoita ja näin, mutta kaikenlaista voi siinä tehdä.

Koivu: Toi on monesti koskee taas ihan kaikkia, että eihän nää nepsy-piirteisten lasten asioita ole sinällään, mutta ylipäätään se. Tunnetaidoissa se, että pääset sanottamaan sen tunteen ja purkamaan sen heti sen olon, että mikä se tän päivän fiilis on. Mä käytän mun tokaluokassa semmosta tapaa, että oikeestaan tukee montaa asiaa tässä, että. Oppilas tietää joka aamu, kun hän tulee luokkaan, että ensimmäisenä on värityskuva. Ja meillä on kuukauden värityskuva, johon joku ihana on ne tehnyt ja netin syövereistä löytynyt. Eli siinä on jokaiselle päivälle. Nyt on ollut maaliskuussa lankakerässä jokainen kuukauden päivän numero ja sitten siellä on kartta, mistä valitaan se tunneväri, että onko tänään ok, normaali, iloinen, surullinen, vihainen, hermostunut jotakin niin tavallaan se tukee sitä, että toiminnanohjausta, että lapsi tulee luokkaan ja hänellä on heti joku tehtävä, minkä hän tekee joka aamu. Ja samalla hän ikään, kuin pysähtyy miettimään, että miltä minusta nyt tuntuu. Ja sitten se lähdetään purkamaan. Ei aina kovin pitkästi. Joskus jutellaan enemmänkin. Jokainen kertoo ja sitten jutellaan vähän siitä, että no, mistä toi nyt johtuu tai mikä sulla on. Onks sattunut jotakin tai mikä sua tänään ilahduttaa ja mikä nyt on loistavasti. Ja sitä kautta saadaan ikään, kuin se päällimmäinen fiilis aamusta jo purettua. Ja meillä on ensimmäinen tehtävä, joka on hoidettu ja sujunut hyvin ja päivä alkaa mukavalla jutustelulla. Ja sen jälkeen on paljon helpompi, lähtee sitten kattoo se päivän rutiini läpi ja struktuurit, mitä tänään sitten opiskellaan.

Johannes: Mä tein eskari-ikästen valmistavan opetuksen oppilaiden kanssa pitkään sillä tavalla, että kun ne tuli luokkaan niin ne laitto purkkiin joko punasen, vihreän tai keltasen palikan. Ja sitten me katottiin, että mikä meillä on päivän väri tänään. Ja sitten ne sai kertoo, että miksi laitto keltasen ja miksi punasen tai miks vihreen niin se kuulostaa vähän. Se kuulostaa just tolta mun mielestä.

Taina: Joo.

Johannes: Mutta siinä kävi sillai, että mä aloin kyllästymään jo siihen, mutta oppilaat halus jatkaa sitä.

Koivu: Niin. Sitten pitää aina kehitellä joku uus vähän uudella tvistillä, että tietysti siinä voi sitten vaihtaa vähän.

Taina: Anne. Minkälaisia pedagogisia keinoja opettajalla olis tukea ryhmässä nepsy-lasta tai koko ryhmää?

Laitinen: No, sitten, kun tähän oppilaaseen on tarkasti tutustuttu ja tiedetään ikään, kun että mitkä ne hänen haasteet on, että minkä asioiden kanssa hän painiskelee niin aika usein nepsy-piirteisillä siellä, on se tarkkaamattomuus. Ja se tarkottaa sitä, että sillon lähdetään antamaan selkeitä ohjeita. Eli kaikki ohjeet, mitä annetaan niin yleensä yksi kerrallaan on helpompi. Ja jos niitä on useita niin ne on vaiheittain ja mielellään sitten joku kuva tai malli tukena. Ja ylipäätään se, että se tulee useammalla aistilla. Näytetään, puhutaan ja on kirjoitettu. Se tukee kaikkia ja sitten, että se on sellanen, mihin voi palata. Eli on se, kun se tarkkaavuus katoaa tai hajoaa, niin on joku, mihin mä voin palata ja löydän sieltä sen, mitä olin tekemässä eli ikään, kuin ne käyttöohjeet tähän tilanteeseen. Mutta sitten ihan yksittäiisiä pieniä konsteja niin on se, että tehdään matematiikkaa niin muille sanotaan, että 133-sivu tehtävä 5 niin sitten nepsy-piirteiselle mennään tussin kanssa merkitsemään se, että nyt sinä teet tämän. Ja sitten, kun hän on tehnyt sen niin mennään merkitsemään seuraava. Jatka tästä. Tai sitten se voi olla sen tehtävän 5 kolme ensimmäistä laskua, jotka vedetään viiva viereen, että käydään vaan. Se ei tarvitse puhetta ja se on oikeestaan hirveen tärkee siinä pedagogisessa ohjaamisessa, että mitä enemmän me pystytään tekemään vähäeleisesti niin sitä vähemmän me häiritään sitä muuta luokkaa ja sen työrauhaa. Ja se tavallaan pitää myöskin sen tunnelman ehkä rauhallisempana, kun sellasta ohjaavaa puhetta ei oo liikaa.

Taina: Kuulostaa hyvin selkeältä. Anne. Minkälaisia konkreettisia välineitä luokassa voisi oppilaan tukena olla?

Laitinen: Monenlaisia ja tässäkin kannattaa sitä miettiä, että mikä on aina se tarpeen mukainen ja hyvä. Mutta myös se, että kun rupee kokeilemaan uutta välinettä niin se ei oo hetkessä valmis, vaan kannattaa jonkun aikaa kokeilla ennen, kun sitten näkee, että onko se oikeanlainen tai sopiva, toimiva. Mutta siis esimerkiks on erilaisia istuimia, erilaisia tuoleja, mitä voi kokeilla. Esimerkiks on semmonen hobles-matotuoli, mikä on aika tykätty ollut, mikä on semmonen pallimainen. Ja sitten siellä alla on semmonen pieni, että se pikkusen keikkuu. Mutta se vaatii tätä kehonhallintaa ihan eri tavalla, kun semmonen tuoli, missä on selkänoja, mikä sitten taas saattaa auttaa siihen, että pystyy keskittymään tehtävätyöskentelyyn paremmin, kun sitä tukea ei oo liikaa ja myös mahdollistaa sitä liikettä. Palloistuimet voi toimia, jos sitten oppilas ymmärtää, että se on istumista varten se pallo. Ja sitten on näitä tietysti näitä aktiivityynyjä, mitä voi laittaa istuimen päälle kiilomaisia, neliömäisiä, ympyrämäisiä. Nekin toimii eri tavoin eri oppilailla ja joku saattaa tykätä siitä, vaikka enempi jalkojen alla. Ja sitten on kuminauha. Hirmu tykätty ainakin, mitä mä oon sitä oppilaille laitellut. Eli tonne pulpetin jalkoihin semmonen jumppakuminauha sidotaan, että se mahdollistaa sen liikkeen siinä istuessa, koska usein nää lapset tarvii sellasta liikettä sen keskittymisen tueks. Toimii myös toiseen suuntaan eli nää lapset, jotka vaipuu. On vähän sinne siniseen taipuvaisia eli ovat vähän. Vaipuvat omaan ajatuksiin tai näin niin sitten taas se, että heillä on se mahollisuus sen kuminauhan kautta nostaa sitä omaa vireystasoa niin toimii myös siihen suuntaan. Sitten on toki näitä erilaisia käsissä pidettäviä keskittymisleluja, millä. Lapset aina keksii niille kaikkia hauskoja nimiä myöskin. Ja ne, joilla se toimii niin sehän toimii. Eli he. Se, että he saavat samalla käsillä tehtyä jotain niin auttaa siihen, että pystyy keskittymään paremmin johonkin kuunteluun tai tehtävän tekemiseen. Sitten on painotuotteita, mitä voi osa lapsista, jos on kovinkin levoton motorisesti niin saattaa auttaa, että on joku painokoira, kilpikonna sylissä. Kuulosuojaimet. Niitäkin on nykyään muuten tullut myös semmosia korviin semmosia vähän piilossa olevia tämmösiä, mitkä blokkaa sitä ääntä sillai tiettyjä taajuuksia, mitkä saattaa sitten myös auttaa. Mutta siis nää ihan tämmöset. Monissa kouluissa ihan perusluokissa löytyy näitä tämmösiä kuulosuojaimia, jotka voi auttaa. Omilla oppilailla saattaa auttaa musiikin kuuntelu siihen omaan keskittymiseen. Mitähän mä unohdan?

Taina: No, siinä olikin jo aika runsaasti erilaisia keinoja.

Koivu: Joo. Monenlaisia keinoja ja löytää aina sitten ja se voi vaihtua. Se ei oo mikään semmonen, että kun mulle nyt sopii tä niin seuraavassa hetkessä se ei sovikaan. Joillakin siis ihan piirtäminen ja tämmönen, että saa käsillä tehdä. Ja aikuisetkin tykkää, vaikka neuloa samalla, kun kuuntelee niin tavallaan ihan yhtä lailla lapsilla on näitä omia keinoja, mikä auttaa.

Johannes: Sä sanoit, että sillä kuminauhalla niin oppilas voi nostaa sitä omaa vireystasoo. Eli se on just nimenomaan niin päin, että sillä nostetaan sitä vireystasoo eikä sitten sitä ylimäärästä vireystasoo kuluteta johonkin.

Laitinen: Se toimii molempiin suuntiin. Eli just näillä, jotka vaatii sitä liikettä, niin he pystyy sitten sitä kautta saamaan sitä liikettä ja myös rauhottaa sitten. Tai se mahdollistaa heille sen, että he pystyvät siinä pöytätason ääressä työskentelemään. Mutta sitten taas näillä lapsilla, jotka ilman sitä h:ta hyperaktiivisuutta siellä. Eli ovat enemmän sinne vaipuvat sinne omiin ajatuksiin ja ehkä semmoseen muihin aasioihin niin sitten, että he saavat sitä liikettä siitä kuminauhan kautta niin se auttaa heitä sitten siinä nostamaan sitä vireystasoa, että pystyvät sitten taas keskittymään siihen.

Taina: Monilla nepsy-lapsilla tai nepsy-piirteisillä lapsilla niin ei oo vaan yhtä pulmaa, vaan on monenlaisia pulmia ja se saattaa sitten laskee tietenkin oppilaan itsetuntoa, kun saa semmosta palautetta, jos saa sellaista palautetta, että ei, että tun. Itselle tulee sellanen olo, että ei osaa tai ei kykene samaan, kun muut niin millä tavalla tälläsiä asioita vois sitten oppilaan itsetuntoa esimerkiks nostaa?

Laitinen: No, mun mielestä tää ois tärkee lähtee ylipäätään siitä, että ihan jokaisella siinä luokassa on omia piirteitä. Ei sinällään olla yhden nepsy-piirteiden äärellä ja ylipäätään sellanen näkyväksi tekeminen siitä, että minkälaisia asioita me harjotellaan. Ja monesti vertaan sitä polkupyörällä ajamiseen tai lukemisen opetteluun. Eli kukaan oppilas tai harva oppilas on oppinut ihan kaks oppilasta samalla tavalla lukemaan, vaan siihen tarvitaan erilaisia keinoja. Ja sitten taas itsesäätely tai toiminnanohjaus tai keskittyminen on jollekin se isompi asia harjoitella. Ja sitä varten mä jotenkin suosin semmosta näiden piirteiden ulkoistamista, että me ei missään tapauksessa puhuttas adhd-lapsesta, vaan me puhuttas siitä, että meillä on erilaisia harjoteltavia asioita, joita me emme vielä osaa. Tai sitten meillä on, jos lapsi haluu itse käyttää itsestään tätä diagnoosia tai on sen kanssa hyvin avoin niin sitten puhutaan, että joo. Mulla on kaverina tää adhd ja tää antaa mulle tiettyjä asioita ja sitten se hankaloittaa taas toisia juttuja ja mä tarvin siihen apua. Ikään, kuin mitä paremmin me saadaan se ulkoistettua sellaseks voitettavaks asiaks, jonka kanssa me opetellaan tulemaan toimeen.

Koivu: Niin. Sitten mä vielä lisäisin siihen niihin keinoihin, mitä siellä luokassa voi tehdä niin usein tän typpiset lapset tarvii myös tauotusta ja sen tehtävien rytmittämistä, jollon saattaa olla, että tämmönen niin sanottu sallittu liikkuminen auttas siihen, että pystyy paremmin sitten keskittymään tai palaamaan niihin tehtävien tekoon niin voi olla vaikka tämmösiä sopimuksia on noissa osissa luokissa olemassa ainakin ollut, että kun on tehnyt jonkun tietyn määrän tehtäviä niin sitten voi käydä vaikka koulukierroksella tai voi tehdä jonkun muun tämmösen liikkuvan asian ja sitten palata taas tekemään seuraavia tehtäviä. Se saattaa osaa oppilaista auttaa. Ja sitten se, mistä, mikä myös osaa oppilaista auttaa niin on tämmönen oma rauha. Eli rajataan tavallaan sitä aistitulvaa, mikä tulee niin sitä visuaalista näillä tämmösillä sermityyppisillä ratkasuilla. Ja näissäkin on sitten erilaisia ratkasuja ja miten eri luokissa se toteutetaan. Ja nykyään on myös semmosia pöytäsermejä, että voi siihen omalle pulpetille laittaa semmosia pieniä pienempiä sermejä. On tosiaan erilaisia ratkasuja, mutta näistä esimerkiks saattaa myös olla joillekin oppilaille apua.

Laitinen: Tärkeitä asioita Anne nostit tossa jo. Mietinkin, että monesti luokka on vähän semmonen pieni sirkus, kun sinne pitää sitä välineistö olla saatavilla vähän sen mukaan, että mikä se tän päivän tarve on. Se ei oo aina joka päivälle sama ja sitten välilllä laitan aktivointityynyn ja välilä aktivoidaan sitä vaipuvaa, sillä keikkuvalla tuolilla tai saadaan vähän keskivartaloa käyttöön tai sitten kehitellään jotain muuta. Sermi on minusta vähän turhaan saanut semmosta negatiivista ajatusta, että jotenkin. Oon huomannut ehkä koululla vierailevien vanhempien keskuudessa tai muuta, että niitä kauhistellaan, että tuolla on nyt tommosia sermejä luokassa. Tai sitten, että se nähdään helposti semmosena rangaistuksena. Kaikki tarvikkeet tai apuvälineet, mitä lapsi tarvii oppimiseen, on se sitten kynätuki tai silmälasit tai se sermi niin pitäs nähdä sellasena tuen mahdollisuutena siinä, että niillä autetaan sitä lasta. Ja mä en oo itse kokenut sitä, että oppilaat itse ottais sen sermin mitenkään negatiivisena, että nyt, kun et käyttäydy niin nyt rajataan sinut tänne. Vaan se on nimenomaan se, että samalla lailla, kun huppu päässä niin se sermikin antaa sen suojan. Mun on paljon parempi olla täällä, kun mun ei tarvi nähdä noita 25:ttä muuta tossa samaan aikaan, kun mä keskityn. Ja toinen asia, mistä halusin sanoo, oli toi liikkuminen. On ihanaa, miten paljon nykyään luokissa on toiminnallista oppimista ja sitä, että se oppiminen tapahtuu liikkeen avulla. Ja sillon, kun meillä on nepsy-piirteinen lapsi luokassa niin se on häntä useasti tukeva niiku monia muitakin lapsia. Mutta sekin pitää olla tarkkaan strukturoitu, että sitten pitää olla mietittynä se, että mistä kuljetaan? Millanen se rata on, mitä mennään tai mistä haen sen legopalikan, jonka saan viedä yhteiseen linnaan, kun olen tehnyt kolme matematiikan tehtävää. Se ohje täytyy olla vaan tosi selkeä ja hallittu, jollon se siirtymätilanne toiminnallisessa oppimisessakin nepsy-piirteisen lapsen kanssa sujuu hyvin.

Taina: Varmasti onkin niin, että se lapsi, joka kokee toiminnan hankalana, ei tee sitä tahallaan, vaan niin, että hän. En ole vielä tähän päivään mennessä tavannut ketään lasta, joka ei haluaisi käyttäytyä hyvin tai joka ei haluaisi oppia asioita. Ja tästä näkökulmasta niin tuleekin heti se ajatus, että me ollaan puhuttu haasteista. Mutta että miten me saatais kasvatettua sitä lapsen itsetuntoa ja sitä otettua hyödyksi käytettyä hyödyksi sitten asten vahvuuksia. Onko teillä tähän ajatuksia?

Laitinen: Vahvuustyöskentely on tosi tärkeä ihan kaikkien lasten kanssa. Ja vielä ennen, kun sanon siitä, niin puhun niistä haasteista. Ne haasteetkin on tärkeä puhua ääneen. Oikeesti, että ei se oo mikään pelko. On hirveen tärkee, että lapsi itse ymmärtää, missä hänellä on ne haasteet, koska vaan sitä kautta hän voi ruveta niitä harjottelemaan. Eli jos me puututaan vaan käyttäytymiseen eikä sanoteta sitä, että hei! Nyt näyttää siltä, että sun itsesäätely tai keskittyminen ei pysy tässä tehtävässä. Kerrotaan, että mitä nyt tapahtuu niin sitä kautta lapsi pystyy korjaamaan ja harjottelemaan niitä uusia taitoja. Ja vahvuudet on ihan mahtava lähtökohta siihen. Me lähetään sen hyvän kautta ja useimmiten nepsy-piirteisillä lapsilla ne on juurikin ne kaikista tärkeimmät voimavahvuudet, sinnikkyys, itsesäätely ja myötätunto, jossa on eniten niitä haasteita. Eli sekin, että me nähtäs, että nyt tää tärkein työkalupakki vahvuuksista pitää. Sitä me lähdetään vahvistamaan. Ja vahvuudet toimii molempiin suuntiin. Eli voimavahvuuksilla me saadaan ne omat vahvuudet kukoistamaan. Mutta sitten toisaalta niillä omilla vahvuuksilla me myöskin harjotellaan niitä voimavahvuuksia. Ja nepsy-piirteisillä lapsillahan on ihan valtavasti vahvuuksia ihan niiku kaikilla muillakin ja ne on tosi tärkee sanottaa esiin.

Johannes: Niin. Mä itse nään jotenkin tärkeenä, että lapsi pystys, määrittelee itsensä, että se ei määrittelis itseään ainoastaan niitten heikkouksien kautta, vaan autetaan määrittelemään itsensä myös, että mitkä mulla sujuu ja mitkä on niitä vahvuuksia.

Koivu: Ilman muuta ja just näissä luokan yhteisissä tavotteissa, miten paljon tarvitaan tämmöstä ehkä tavote- ja palkkiosysteemejä niin niissä on tärkee valita myös sellasia tavotteita, jossa se nepsy-piirteinen lapsi loistaa. On se viikko, jollon meidän tavote onkin tää oppimisen ilo tai innokkuus tai sitten joku muu, missä juuri tämä lapsi on erittäin hyvä ja saa valtavasti niitä onnistumisia yhteiseen tai omaan purkkiinsa, mikä se menetelmä sitten onkaan.

Laitinen: Ja jotenkin tosta tulee heti mieleen se, että pelkästään se aikuisen oma näkökanta siihen asiaan. Se, että näkee sen lapsen siinä positiivisessa valossa ja näkee ne vahvuudet ja näkee sen, että. Se, että toinen on vilbertti, joka vipeltää joka paikkaan niin sehän on sitä innokkuutta ja oppimisen iloa ja sanottaa sen muillekin lapsille niin pelkästään se kantaa jo pitkälle.

Koivu: Kyllä ja tosiaan nepsy-piirteisillä lapsilla ainakin mun kokemuksen mukaan niin on monesti se ilo ja huumori voi olla tosi voimakasta. Ne on hassuttelijoita ja ne tuo tosi paljon iloa ja valoa siihen luokkaan parhaimmillaan. Ja sitten heillä on aina keino selvitä erilaisista tilanteista. He on hyvin kekseliäitä. Me on tällä viikolla yhen oppilaan kengännauha korvattu hänen pulpetista löytyneellä matonkuteella, jonka sitten hän itse vielä keksi, että se saadaan klemmarilla pujotettua sinne pieneen reikään, kun ei ollut hakaneulaa eikä muuta. Eli heillä on tosi paljon luovia ideoita, jotka on hyvä ottaa luokan käyttöön. Ja sitten tää toiminnallisuus, että he on tosi taitavia usein siinä, että he pystyy toimimaan. He on aktiivisia, usein liikunnallisia. Toki liittyy niistä omista piirteistä. Ja sitten tietyt nepsy-piirteet on myös sitä, että sä oot hyvin tarkka, että saattaa huomata siis yksityiskohtia. Eli aina huomaa opettajan virheet tai jonkun yksityiskohdan puuttumisen. Tänään oli Tuuman matematiikan kirjaaan tehty virhe kirjantekijän puolesta kertolaskutaulukkoon niin sekin sieltä heti bongattiin. Ja todellakin juuri tietty lapsi sen sieltä löysi ja muut ihan tyytyväisenä väritti kertolaskun tuloja. Heillä on ihan valtavasti sellasta vahvuutta, mikä saadaan koko luokan hyödyksi.

Taina: Suuri kiitos tästä keskustelusta! Oli tosi kiva, että olitte täällä meidän vieraana.

Johannes: Kiitos!

Laitinen: Kiitos!

Koivu: Kiitos paljon!

Taina: Tukevaa puhetta koulumaailmasta taas ensi viikolla.

(podcastin loppu)