Maailman muuttajat -podcast: Mitä on kotoutuminen?

Maailman muuttajat on pakolaisuutta, pakkomuuttoa ja kotoutumista käsittelevä podcast-sarja. Sarjassa kotouttavan sosiaalihuollon ja kunnallishallinnon ammattilaiset kertovat työstään, kohtaamistaan ilmiöistä ja siitä mitä kaikkea kunnissa tehdään kotoutumisen eteen.

Jaksossa johtavat sosiaalityöntekijät Annika Pirinen ja Eeva Ström keskustelevat kotoutumisesta ja kielen merkityksestä. Milloin ihminen on kotoutunut, ja mikä on vastaanottavan yhteiskunnan vastuu prosessissa?

Voit kuunnella jakson SoundCloudissa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan) tai Spotifyssa(ulkoinen linkki, avautuu uuteen ikkunaan). Jakson kesto on noin 46 minuuttia.

Annika: Tervetuloa Maailmanmuuttajiin. Olen Annika Pirinen ja sitten minulla on täällä tuttuun tapaan kaverina mukana Eeva Ström. 

Eeva: Moi.

Annika: Moi, Eeva. Moi, moi, moi.

Eeva: (naurahtaa) Moi.

Annika: Moi. No niin, hei, tänään puhutaan kotoutumisesta. Puhutaan vähän siitä, että mikä on kielen merkitys kotoutumiselle. Onko kotoutuminen siis pelkkää kielen opiskelua tai työpaikan löytämistä. Ja sitten tehdään vähän mielikuvaharjoittelua. Jotkut voisivat sanoa, että larppaamista.

Eeva: Joo. Havahduin tähän, kun kesällä kuuntelin kaikki nämä meidän jaksot ja sitten huomasin, että ensimmäisessä jaksossa kerrotaan, että me tuetaan kotoutumista. Mutta (naurahtaa me ei olla käytännössä oikeasti ihan hirveän syvällisesti kerrottu, että mitä ylipäänsä on kotoutuminen, mitä me ajatellaan, että se on, mitä muut ajattelee, että se on. Ja sitten minä huomaan, että kotoutuminen on tosi jotenkin ikään kuin yleistajuinen termi. Mitä on kotoutuminen sinun mielestäsi?

Annika: No, minun mielessä kotoutuminen on, kun ajattelen asiaa viranomaisen silmin, niin varmaan myös ajattelen vähän niistä määrittelyistä lähtien. Se on osallisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa täällä yhteiskunnassa ja tapahtuu vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja ihmisen välillä ja on jotenkin suunnitelmallista ja semmoista, missä me autetaan täällä. Mutta sitten taas minä ajattelen, että kotoutuminen ei ole pelkästään viranomaisten määriteltävissä. Meidän asiakkailla voi olla hyvinkin yksilöllisiä tavoitteita ja ajatuksia sen kotoutumisen suhteen. Jokaiselle onnistunut kotoutuminen voi olla vähän eri näköinen. Toiset tavoittelevat enemmän toisia asioista ja toisilla muut asiat painottuu.

Eeva: Minä huomaan, että monesti, kun ihmisten kanssa puhuu kotoutumisesta, niin me puhutaan tosi eri tason asioista. Ehkä semmoinen jotenkin tosi klassinen tapa ymmärtää, tai semmoinen yleistajuinen tapa ymmärtää kotoutuminen on, että oppii kielen ja oppii tavoille. Mitä sinä ajattelet siitä?

Annika: No, joo. Se on vähän tämmöinen sulautumisteoria tavallaan.

Eeva: Niin, jotain assimilaatiota.

Annika: Nimenomaan kyllä. Ihminen saapuu uuteen yhteiskuntaan, niin tavallaan hänet  pitää jotenkin istuttaa siihen, että hän on osa sitä. Mutta eihän se niin mene, eikä sen niin pidä mennäkään. Vastaanottava yhteiskunta samalla myös muokkautuu ja muovautuu. Se on kaikkinensa hyvä asia.

Eeva: Niin, ja ehkä vielä enemmän kuin se, että sulautuvat yhteen, niin jotenkin se, että ihminen voi toimia ikään kuin monenlaisessa eri merkitysmaailmassa samanaikaisesti ja niiden ei välttämättä tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Meillä on kauhea sellainen ajatus, että tullaksesi suomalaiseksi sinun täytyy ikään kuin luopua jostain muusta. Mutta meillä on hirveä määrä ihmisiä, jotka tavallaan mahtuvat sinne suomalaisen, suomalaisuuden ikään kuin määrittelyyn ja samaan aikaan on sitten jotain muutakin. Eihän ne ole toisiaan pois sulkevia. Meillä on sellainen tapa puhua asioista niin, että jotta ikään kuin voit avata jonkun oven ja mennä siitä sisään, niin sinun pitää sulkea joku toinen kokonaan pois. Mutta jos ajattelee, että minä asuin Virossa kolme vuotta ja taatusti pidin (naurahtaa) kiinni suomalaisista tavoistani, mutta sitten minä opin toimimaan myös siinä ympäristössä. Viro niin kuin, me ei olla e kovin kaukana toisistamme, mutta meillä on sellaisia, esimerkiksi palvelukulttuurissa on tietynlaisia eroja ja niihin tottui. Niitä oppi tulkitsemaan ja niissä tilanteissa oppi olemaan eri tavalla. Minä jotenkin ajattelen, että se on sellaista.

Annika:    Siinä mielessä ehkä sulautuminen on väärä termi. Ehkä ajattelen sellaista, että monet kulttuurit samanaikaisesti yhteiskunnassa toteutuu rinta rinnan. Minulle tulee mieleen tästä kun me taannoin oltiin juuri vähän aikaa sitten kotikäynnillä ja puhuttiin siellä perheenäidin kanssa ruoan tekemisestä. Ja hän jotenkin mainitsi siitä, että hän tekee kotimaista ruokaa ja näin. Ja sitten jotenkin keskustelu meni siihen, että miten suomalainen ruoka, että onko oppinut tekemään ja näin. Sitten me todettiin kaikki yhdessä, että mehän kaikki tehdään kaiken maalaista ruokaa.

Eeva: Niin (naurahtaa). Juuri näin.

Annika: Minäkin teen siis kaikenlaista, aasialaista ruokaa ja välimerellistä ruokaa. Ei ole enää niin, että yhdessä maassa tehdään yhtä ruokaa. Globaali keittiö on hyvä esimerkki siitä, että tavallaan on se semmoinen, minkä kokee ehkä lapsuudenkodista omakseen, mutta kuitenkin kaikki muut on ihan yhtä luonnollisia ja osa sitä arkea.

Eeva: Puolisoni teki meille eilen pastaa. Leikimme italialaisia yhden illan (naurahtaa)

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Mutta minun mielestäni siinä on pointti.

Annika:  Minä tein juureskeittoa. Minä tein tosi suomalaista ruokaa.

Eeva: No, sinä olit todella suomalainen.

Annika: Kyllä. 

Eeva: Joo. Takaisin kotoutumiseen. Kotoutumisessa nimittäin sen lisäksi, että ymmärretään tosi eri tavoin, niin käytetään myös erilaisia, keskenään erilaisia sanoja. Käytetään kotoutumista, kotouttamista. Mitkä sinun mielestäsi ovat kotoutumisen ja kotouttamisen keskeiset erot?

Annika: No, ihan näin äkkiseltään, miltä se kuulostaa, on ainakin se, että kotoutuminen on ehkä enemmän, tai siinä on sellainen kaiku, että se on vähän enemmän yksilön vastuulla.

Eeva: Niin, yksilön oma prosessi.

Annika: Niin, yksilön oma prosessi, että hän nyt kotoutuu, ja jotenkin, että se liittyy siihen henkilön omaan valmiuteen ja omiin kykyihin ja tämmöisiin. Sitten kotouttaminen puolestaan on ehkä semmoinen hyvinkin sieltä vastaanottavasta yhteiskunnasta lähtöisin olevaa toimintaa. Kotouttaminen kuulostaa jopa sellaiselta, sanana ehkä vähän sellaiselta tavallaan voimakeinolta (naurahtaa). Voiko näin sanoa?

Eeva: Minä ajattelen, että se on toimenpiteiden kohteena olemista. Siitä tavallaan puuttuu osallisuus kokonaan.

Annika: Kyllä. Joo. Ja ei siinä, kumpikaan termeistä ei itsessään ole mitenkään väärä, vaan se todellisuus löytyy sieltä välistä.

Eeva: Niinpä, ja tavallaan monella toimijalla on siinä kotoutumisprosessissa minun mielestä roolinsa.

Annika: Kyllä. Ehdottomasti.

Eeva: Olen miettinyt paljon sitä, että kun käyn keskusteluja ihmisten kanssa, jotka esimerkiksi ei ole ollenkaan meidän alalta, ei tee töitä pakolaisten kanssa, niin minusta tuntuu, että se keskeinen on semmoinen, että kun ei niiltä edes vaadita suomen kielen osaamista, tai ei niiltä edes vaadita sitoutumista meidän yhteiskunnan arvoihin. Minä olen siitä keskeisellä tavalla eri mieltä, että se ei pidä ensinnäkään paikkansa. Minä en ole vielä tavannut sellaista asiakasta, joka olisi sanonut, että ei minua tuo kielen oppiminen kiinnosta. Se on yleensä se ensimmäinen asia, minkä asiakas sanoo, että minä haluaisin oppia kieltä, minä haluaisin päästä töihin, minä haluaisin, että minulla on täällä hyvä arki. Ja semmoinen mielikuva, jossa kotoutujat kuvataan, että ne tulee tänne ja elää sosiaalituilla omasta valinnastaan, niin se on tosi kaukana siitä todellisuudesta, jonka minä olen sosiaalityöntekijänä ja kotoutumisen parissa nähnyt.

Annika: Kyllä se on myytti. Se ei pidä paikkaansa.

Eeva: Niin, se on jotain. Ja nyt me ollaan Midbusters ja me todetaan, että ä-äää.

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Ei pidä (naurahtaa) paikkaansa.

Annika: Kyllä.

Eeva: Lopettakaa jo sen laulun laulaminen, kun ei se ole todellisuutta. Ja jos ette usko, niin ehkä sitten voisi olla paikallaan tutustua myös edes yhteen ihmiseen, joka on joskus joutunut tai saanut kotoutua Suomeen. Minun mielestäni se on semmoinen keskustelu, jota ylläpidetään vain jostain tietyistä tarkoitusperistä. Ja se tarkoitusperä yleensä on maahanmuuttovastaisuus. Minä en allekirjoita sitä. Omana kokemuksenani tai minun kokemukseni perusteella en allekirjoita lainkaan. Sen sijaan näen, että meillä on tosi paljon sellaisia rakenteellisia esteitä, mitkä estävät ihmisen kotoutumisprosessin. Ja minä olen ilman muuta sitä mieltä, että ei meille kotoutuminen mitenkään maailman onnistuneinta ole, ja että meillä olisi tosi paljon paikkoja, joita me voidaan tehostaa, joita me voidaan saada paremmin toimimaan. Ja yksi keskeinen niistä onkin minun mielestäni se, että kotoutuminen ymmärretään paljon kokonaisvaltaisemmaksi prosessiksi kuin vain kielen oppiminen ja töihin meno. Minun mielestäni meidän entinen kollega, Jenni, määritteli sen tosi hyvin. Hän haluaa aina, kun kotoutumisaika päättyy, niin hän kysyy asiakkailta, että montako suomalaista ystävää sinulla on. Ja minusta se kertoo aika paljon. Tunnetko naapureitasi? Tunnetko ihmisiä, jotka on syntyneet tässä yhteiskunnassa? Oletko löytänyt ystäviä? Onko sinua otettu mukaan? Koetko olevasi osa?

Annika:  Minä olen tästä Jennin ajattelusta inspiroituneena kysynyt usein asiakkaalta, kun käyn kotikäynnillä, että onko sinulla käynyt paljon suomalaisia vieraita. Ja aika usein se vastaus on, että olet ensimmäinen.

Eeva: Just niin. Eikö ole aika, (naurahtaa), eikö ole surullista? Sosiaalityöntekijä on ensimmäinen.

Annika: On.

Eeva: Tai ainoa.

Annika: Ja sen takia jotenkin tähän, no, juuri tästä kun puhuttiin Anne-Maaretin kanssa tässä koulua käsittelevässä jaksossa, niin kyllähän se koulu on ihan äärimmäisen tärkeä yhteisö, tosi tärkeä osa kotoutumista, mutta yhtä lailla muutkin olemisen paikat. Kaipaisin yhteisöllisyyttä enemmän. Missä sitä kieltä esimerkiksi oppii paremmin kuin oikeasti naapureiden kanssa, kun kohtaa, tai jossain semmoisessa vapaa-ajan toiminnassa.

Eeva: Tai kun vie lasta varhaiskasvatukseen, koulun kanssa on tekemisissä, että kyllähän ne on samaan aikaan minun mielestä osallisuutta tässä yhteiskunnassa, että sinulla on rooli esimerkiksi vanhempana.

Annika: Kyllä. Joo, harrastukset.

Eeva: Futis (naurahtaa).

Annika: Futis.

Eeva: Tästäkin on puhuttu (naurahtaa).

Annika:  Tavallaan ne kaikki edelliset aiheet nyt palailee. Joo.

Eeva: Kyllä. Mutta huomaa, kuinka keskeisiä ne ihan oikeasti on, että ei me niistä sillain lämpimiksemme olla puhuttu, vaikka ollaankin puhuttu lämpimiksemme, mutta (naurahtaa).

Annika: (naurahtaa) Kyllä.

Eeva: Mutta se on niin kun, ne tulee sieltä meidän arjesta ja siitä meidän työstä. Minä katsoin kotoutuminen.fi-sivustolta, että mitä he sanovat kotoutumisesta. Haluatko, että luen sinulle?

Annika: Lue vaan. 

Eeva: No, siellä sanotaan näin, että ”Kotoutuminen on maahanmuuttajan yksilöllinen prosessi, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa ja jonka aikana maahanmuuttajan osallisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo yhteiskunnassa lisääntyvät”. Siellä on ne kaikki samat avainsanat (naurahtaa), mitkä sinäkin sanoit.

Annika: Joo.

Eeva: ”Kotoutuminen edellyttää maahanmuuttajan omaa aktiivisuutta, yhteiskunnan vastaanottavuutta sekä vastaanottavuuden kehittämistä viranomaisten ja muiden toimijoiden yhteistyönä. Työ- ja elinkeinoministeriö vastaa kotoutumista edistävän politiikan ja lainsäädännön sekä kotoutumispalvelujen yleisestä kehittämisestä, suunnittelusta, ohjauksesta ja ennakoinnista.” Nouseeko sinulla tästä joku keskeinen huomio?

Annika: No, jotenkin minulla tästä ensimmäisenä osuu korvaan se, että työ- ja elinkeinoministeriö vastaa tästä kotoutumisesta. Ja sitten, kun puhutaan maahanmuuttajan aktiivisuudesta ja yhteiskunnan vastaanottavuudesta, niin tästä jotenkin tulee jälleen se kuva, että se on sitä työtä, opiskelua ja viranomaistoimintaa. Ja jotenkin juuri se kaikki vapaa-aika ja hyvinvointia tuovat aspektit, niin ne ehkä jotenkin puuttuu tästä.

Eeva: Niin, minulla tulee semmoinen, että maahanmuuttajan oma aktiivisuus hakea töitä ja oppia kieli (naurahtaa), ja sitten ikään kuin yhteiskunnan vastaanottavuus. Eli, että meillä palkataan monenlaisia ihmisiä työelämään. Eikö, vähän sellainen fiba tulee.

Annika: Kyllä. Joo.

Eeva: Joo. No, mutta sitten sen lisäksi, koska tykkään myös omasta alastani (naurahtaa), niin katsoin, mitä THL, eli Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos sanoo asiaan. Ja hepä sanookin, että terveys ja hyvinvointi ovat tärkeä osa kotouttamisprosessia, muuten. Onnistunut kotoutuminen ja tunne osallisuudesta ehkäisevät syrjäytymistä ja kaventavat hyvinvointi- ja terveyseroja. Kotoutumisen tavoitteena on, että maahanmuuttaja kokee olevansa yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, jolla on uudessa kotimaassa tarvittavia tietoja ja taitoja. Kotouttaminen tarkoittaa viranomaistoimenpiteitä, jotka edistävät yksilön kotoutumista hyvinvoinnin, terveyden, koulutuksen ja työllisyyden lisäämisen keinoin. Ja sitten osallisuus on jokaisen oikeutta terveyteen, koulutukseen, työhön, toimeentuloon ja asuntoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja yhteiskunnan kehitykseen. Tykkään siitä, että THL on nostanut sen osallisuuden tuonne. Ja toki, kyllä minä ajattelen, että terveys ja hyvinvointi on tärkeä osa myös kotouttamisprosessia, jos me ajatellaan, että kotouttaminen on nyt sitten niitä viranomaisten toimia. Mutta tällä määrittelyllä meidän työ olisi aika keskeistä. Eikö niin?

Annika: Kyllä. Tässä se meidän paikka jotenkin näkyy paremmin.

Eeva: Mutta kotoutuminen.fi-sivustolla mainittiin kotoutumiseen liittyvät lait. Ja siellä on laki kotoutumisen edistämisestä yllättäen. Sitten siellä on vastaanottolaki, joka siis säätelee vastaanottokeskusten toimintaa ja ihmiskaupan uhrien auttamista. Sitten siellä on perustuslaki, ulkomaalaislaki, laki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta, yhdenvertaisuuslaki, kotikuntalaki, työttömyysturvalaki, laki toimeentulosta ja muu lainsäädäntö. Mitä sanoo sosiaalityöntekijä tässä kohtaa? Mikä puuttuu?

Annika: Missä sosiaalihuoltolaki?

Eeva: Niinpä.

Annika: Missä lastensuojelulaki? Missä sosiaalityön keskeiset lait ylipäätään täällä?

Eeva: Ja tämäpä onkin se meidän keskustelun aihe tänään. Sosiaalihuoltolaki ei itsessään tunnista kotoutumista sosiaalihuollon palveluna. Mitäs siitä mietit?

Annika: Minä mietin sitä paljon ja usein.

Eeva: (naurahtaa) Joka päivä ja monesti iltaisin nukkumaan mennessä (naurahtaa).

Annika: Kyllä. Ja jotenkin tässä kohtaa, se sosiaalihuollon määrittely, niin se on entistä tärkeämpää. Ja jääkö se sitten meidän harteille.

Eeva: Niin. No, miksi me sitten ollaan siellä? Minkä takia, miksi Suomen suurimmat kunnat on päätyneet tilanteeseen, jossa pakolaisten vastaanotto on laitettu sosiaalihuollon alle? Monessa kunnassahan siis on niin, että on esimerkiksi joku pakolaiskoordinaattori ja pakolaisohjaajat, jotka eivät sitten kuitenkaan ole sosiaalihuollon ammattilaisia ja he vastaa niin kuin kunnan puolella kotoutumisesta. Ja itse asiassa nyt meidän nykyinen hallitushan on tehnyt sen selonteon kotoutumislainsäädännön uudistamisesta, vai mikäköhän sen nimi olikaan. Ja siellä paitsi, että ajatuksena on kotoutumisajan huomattava lyhentäminen, niin siellä myös sanotaan suurin piirtein niin, että kotoutuminen on kunnan vastuulla, mikä keskeinen uudistus tässä nyt tulee, joka, jos kotoutuminen jää kunnan vastuulle, niin tulee sotkemaan esimerkiksi meidän työhön liittyen kaiken.

Annika: Hyvinvointialueet.

Eeva: Hyvinvointialue. Kun sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut siirtyy hyvinvointialueille ja kuntaan jää kotoutuminen, niin.

Annika: Ne menee keskeltä kahtia.

Eeva: No, meneekö ne keskeltä kahtia vai jäädäänkö me vain tekemään aikuissosiaalityötä.

Annika: Niin.

Eeva: Ei kumpaakaan tietenkään. Sen takia me puhutaan tässä podcastissa.

Annika: Kyllä. Ettei tämä vain unohtuisi.

Eeva: Ettei (naurahtaa) tämä vain unohtuisi. Minä olen ajatellut sen itse niin, että sosiaalihuoltolaki, vaikka siinä ei sanota suoraan, että kotoutuminen, mutta jos sosiaalihuoltolain soveltamisopasta katsoo ja jos katsoo sieltä sosiaalihuoltolain 11 § mainittuja tuen tarpeita, niin kotoutuminen liittyy keskeisesti niihin kaikkiin. Ja se, mitä sosiaalihuoltolailla tavoitellaan, niin ne on itse asiassa aika pitkälti myös niitä, mitä kotoutumisella tavoitellaan: osallisuutta, yhdenvertaista osallistumista yhteiskuntaan ja tämmöisiä asioita, jotka sitten sieltä sosiaalihuollosta käsin ikään kuin varmistetaan.

Annika:  Kyllä. Ja minä ajattelen, niin, ajattelen, että ihminen tulee uuteen maahan epävakaista olosuhteista ja tavallaan hän tulee semmoiseen tilanteeseen, että häntä ei ole paperilla täällä ollut olemassa. Kaikki lähtee alusta ja tietenkin heijastelee hyvinvointiin monella eri tasolla. Niin millä muulla ihmeen keinoilla tähän voidaan vaikuttaa kuin sosiaalityön keinoin.

Eeva: Kepillä ja porkkanalla. Eikö se ole tämmöinen klassinen (naurahtaa).

Annika:  (naurahtaa) No, joo. Sinähän sen sanoit. Niin.

Eeva: Työllistymisellä. Niin. Se on minusta tärkeä kysymys.

Annika: Kyllä, jos vaan kielen oppii, niin sittenhän nämä asiat tietenkin ratkaisevat itse itsensä.

Eeva: Kyllä. Ja ongelmahan ei ole mikään muu kuin kielen osaaminen.

Annika: Kyllä, koska kaikilla suomalaisilla (naurahtaa), suomen kieltä taitavilla ei näitä ongelmia ole.

Eeva: Niin. Mutta sitten on kuitenkin huomioitava minun mielestäni se, että se, mikä pakolaisväestön erottaa muusta maahanmuuttajaväestöstä, on se, että pakolaisilla ei ole paluuta siihen elämään ennen tänne tuloa ja se luultavasti ei ehkä koskaan tule olemaan mahdollista. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö moni sitä toivoisi ja ajattele. Että kyllä minäkin olen paljon, esimerkiksi syyrialaisten kanssa kun on tehnyt töitä, niin tosi monet silloin vastaanottovaiheessa jo sanoo, että no, tämä on vaan, että minä tulin nyt tänne turvaan, mutta että se sisällissota kohta loppuu ja sitten minä palaan takaisin Syyriaan. Kyllä se kaipuu sinne kotiin on näillä ihmisillä. Ja se, että sinä joudut sen kotimaan jättämään ja joudut jättämään kaiken sinulle tutun ja turvallisen ja, tiedätkö, että et ainoastaan vaikka työtäsi ja jotain tuttuja, mutta sinä joudut jättämään ne kadut, joita olet lapsena kulkenut, ja tuoksut ja ikään kuin kaiken sen kokemusmaailman, mikä saa sinut tuntemaan, että sinä olet kotona.

Annika:  On, ja sitten monelle muutto Suomeen voi olla semmoinen tietynlainen, mikä olisi oikea, semmoinen tavallaan yhteiskuntaluokkaharppaus taaksepäin. Monethan meidän asiakkaista on esimerkiksi toiminut joissain julkisissa viroissa, hyvinkin palkatuissa töissä omassa kotimaassaan. Voi olla, että lapset on ollut yksityiskoulussa ja on ollut oma asunto ja muutenkin, että se elämä on ollut varallisuuden ja yhteiskuntaluokan osalta hyvin erilaista. Ja sitten, kun tulee Suomeen, joutuu jättämään, lähtemään ehkä reppu selässä ja se omaisuus jää sinne taakse. Yhtäkkiä pitää opetella uudenlaista roolia, että on riippuvainen etuisuuksista ja joutuu hyvinkin paljon laskemaan, että mihin ne käytössä olevat rahat riittää. Se on monelle rankka paikka, siis semmoinen, että on yhtäkkiä riippuvainen siitä yhteiskunnasta, mitä ei ole ehkä aikaisemmin koskaan ollut.

Eeva: Niin, ja jotenkin se, että sinun asemasi on täysin erilainen. Plus sitten se, että sinä kohtaat syrjintää, sinä kohtaat ennakkoluuloja. Ja minä aina vastaanottovaiheessa kävin niitä keskusteluja asiakkaiden kanssa, että kun oli kaikenlaista haastetta, ja sitten monesti se ajatus oli, että kun minä vain saan sen oleskeluluvan, niin sitten nämä kaikki ratkeaa. Ja siinä vaiheessa jo rupesin valmistelemaan asiakasta siihen, että joo, että minä ymmärrän, että sinusta tuntuu siltä, että se ratkeaa. Ja se varmasti ratkeaa, tai se varmistaa sen, että sinä voit olla täällä turvassa ja rauhassa ja sinä voit rakentaa elämän tänne, sinä pystyt suunnittelemaan elämää vähän pidemmälle. Mutta samaan aikaan se oleskeluluvan saaminen voi olla itsessään aika iso kriisi, koska se tarkoittaa paitsi sitä, että nyt sinä saat jäädä, nyt sinä voit jäädä, nyt sinä voit rakentaa elämäsi tänne. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että nyt sinä joudut jäämään. Nyt sinä rakennat sen elämän tänne. Nyt tämä on sinun tulevaisuutesi. Ja samaan aikaan, kun sieltä tipahtaa se pelko, että joutuu takaisin, sieltä tippuu myös ikään kuin se mahdollisuus, että mitä jos palaankin, jos kotimaa onkin se paikka, missä elämä jatkuu ja se tuttu ympäristö, ikään kuin siellä toimiminen on sitä tulevaisuutta. Kyllähän se sillain itsessään on aina kriisi.

Annika: Niin on. Kyllä. Ja varmasti näihin kotoutumisen prosesseihin liittyy sekä ylämäkiä että alamäkiä, niin kuin elämään ylipäätään. Kyllä varsinkin nuorten kanssa, kun on tehnyt itse töitä, niin monella on esimerkiksi, kun on sen oleskeluluvan saanut ja tulee ensimmäisille tapaamisille, niin hyvinkin ihanan valoisa kuva siitä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaikka unelma-ammatti tai se, että mitä haluaa tehdä vapaa-ajalla. Ja sitten menee hieman aikaa eteenpäin, huomaa, että se on pitkä tie, että täällä on erilaiset vaatimukset esimerkiksi sille, että minkälainen koulutus pitää olla. Sitten voi tulla välillä lamaantumisen hetkiä, että eihän tästä tule mitään, ja sitten taas joku uusi tavoite vaikka täyttyy tai muuta.

Eeva: Niin, ja ne lamaantumisen hetket on minun mielestäni jotenkin tosi keskeinen asia ymmärtää. Meidän tehtävä sitten sosiaalihuollon ammattilaisina siinä kohtaa kun se tulee, ja minä sanon kun, ei jos, vaan kun aika moni (naurahtaa) niitä kuitenkin kohtaa. Niin jotenkin sitten, että miten me varmistetaan, että se ihmisen usko siihen tulevaan säilyy ja hän on edelleenkin kuskin paikalla omassa prosessissaan. Kun monesti kuulee sitä, että asiakkaat sanoo, että on ihan turha yrittääkään, että en minä enää jaksa.

Annika: Kyllä. Ja tässä minä ajattelen, että sillä, miten asiakas kohdataan, on iso merkitys. Ei meidän tarvitse kieltää sitä. Kyllä, tämä meidän systeemi on hankala ja vaativa ja itsekin taistelen sen kanssa ja kaikki asiakkaat. Ja kyllä sinä pystyt siihen, että sen voi jotenkin sanottaa. Mutta että ei me anneta semmoista kuvaa, että tämä on mahdoton. Se kuva me voidaan antaa sillä, että me tehdään asiakkaan puolesta vaikka liikaa asioita tai jotenkin annetaan myös semmoinen kuva, että tilanne on toivoton vaikka näissä tilanteissa, missä asiakas on siellä lamaantumisen hetkellä. Sillä on iso merkitys, miten viranomainen voi näissä asiakkaan kohdata. Ja minä uskon, että meillä ehkä täällä muodostuu semmoinen vähän erilainen kuva, mekin katsomme ehkä tätä meidän yhteiskuntaamme ja sen palvelujärjestelmää vähän eri silmin.

Eeva: Tosi eri silmin.

Annika: Koska me katsotaan niitä yhdessä asiakkaiden kanssa. Minä kun tulin tänne ja sitten asiakkaiden kanssa välillä vaikka selviteltiin jotain selvityspyyntöön vastaamista. Ja minä jouduin ihan eri tavalla miettimään, että miten minä perustelen asiakkaalle, että mitä järkeä tässä on.

Eeva: (naurahtaa)

Annika: Ehkä Suomessa pidempään asuvat on tottuneet vaan siihen-

Eeva: Ei mitään.

Annika: Että ei kaikessa vaan ole järkeä, vaan se palvelee konetta.

Eeva: Just.

Annika: Ja jotenkin, että se vaan menee sillain. Mutta täällä me ollaan naurettu yhdessä asiakkaan kanssa, että en minä tiedä, tämähän on ihan hölmö juttu. Mutta tee nyt kuitenkin, kun tässä lukee niin. Totta kai viranomaisena tiedän, että ei se nyt ihan näin mene, mutta tavallaan monet asiat vaikuttaa sen kotoutujan silmin hyvin erikoisilta, ja kun sitä tarkastelee yhdessä asiakkaan kanssa, niin kyllä omaankin silmään jotenkin se suomalainen byrokratia kyllä näyttäytyy eri tavalla.

Eeva: Tämä on minun lempitarina siitä, kun vastaanottokeskuksessa pidettiin tämmöisiä suomalaisen yhteiskunnan, mitähän ne nyt oli, jotain yhteiskuntaorientaatiojuttuja. Ja meillä oli poliisi kertomassa, että kuinka Suomessa on tämmöinen sukupuolten tasa-arvo ja ketään ei saa, tai että miehet ei saa raiskata naisia. Se oli siis suurin (naurahtaa) piirtein tämä se sisältö. Ja ei siinä mitään, poliisi yritti parhaansa. Mutta sitten sen tilaisuuden jälkeen, niin asiakkaat tulivat juttelemaan minulle, että minkälainen maa tämä Suomi oikein on, kun täällä pitää tämmöisiä luentoja pitää, että ketään ei saa raiskata. Ja minä olin vähän sillain, että niin no, erittäin hyvä kysymys minun (naurahtaa) mielestäni. Että ei tietenkään. Että onko sitten yleistä, että Suomessa raiskataan? Ja sitten minä olin, että niin no, että no. Siitä tuli niin mielenkiintoinen keskustelu, että minä jotenkin toivoisin, että olisin voinut tallettaa sen ja sitten näyttää sen, että niin, että kun me puhutaan vaikka tämmöisistä valistusluennoista, niin meidän pitää ottaa aina huomioon se, että mitä se ihminen, joka sitä kuuntelee, niin  kelailee.

Annika:  Joo, ja jotenkin minä tartuin tuohon sanaan, kun sinä puhuit valistamisesta. Tai jotenkin minä ajattelen, että se on jotenkin semmoinen, mikä ehkä vähän leimaa tätä kotouttamiskeskustelua. Tavallaan, että meidän pitää sivistää nyt näistä suomalaisista tavoista (naurahtaa).

Eeva: Eikö niin? Joo.

Annika: Ja jotenkin kouluttaa, kuinka täällä oikeasti nyt kuuluu toimia, sen sijaan, että me kävisimme dialogia.

Eeva: Niin, meidän pitää varmistaa, että näistä ihmisistä tulee meidän kaltaisiamme.

Annika: Kyllä. Ja jos suunnitellaan koulutusta ja näin, niin sitten, että sekin suunnitellaan yhteistyössä esimerkiksi kokemusasiantuntijoiden kanssa, niin kuitenkin ajattelee, että se on tärkeätä.

Eeva: Niin, ylipäätänsä kotoutumiseen liittyvissä keskusteluissa minun mielestäni kuuluu hirveän vähän kotoutujien ääni, siis se, mitä ihminen kaipaisi, tarvitsisi, haluaisi silloin, kun muuttaa tänne. On se sitten tilanne mikä hyvänsä, että tuletko sitten tänne tekemään töitä tai muutat puolison perässä tai sitten tulet pakolaisena, että mikä kaikki on sitä ikään kuin, mitä sinä tarvitsisit, tietoa. Onhan meilläkin sitten, kun miettii sosiaalihuoltoa, niin kyllä me kuitenkin katsotaan sitä aika tiukasti sieltä omasta vinkkelistä. Ja meillä kuitenkin tullaan siihen, että sitten kaikkien niiden hyvinvoivien ja toimintakykyisten ja korkeasti koulutettujen asiakkaiden lisäksi meillä on paljon niitä, jotka voi tosi huonosti. Meillä on paljon niitä, jotka ovat vammautuneet esimerkiksi. Meillä on paljon niitä, joilla on tosi vaikeita traumoja. Ja silloin se kolme vuotta kotoutumista ei, jotta siinä saavutettaisiin joku työkyky tai täysi työllistyminen ja sujuva suomen kieli, niin se voi olla jo lähtökohtaisesti semmoinen, että ei tule tapahtumaan.

Annika: Kyllä. Tai sitten kaikki nämä ilmenee samanaikaisesti ja sitten on vielä luku- ja kirjoitustaidossa puutteita, niin kolme vuotta on vasta pintaraapaisu siihen, mitä se voi ottaa aikaa.

Eeva: Silloin, kun minä menin vastaanottokeskukseen, niin tajusin yhden asian.

Annika: No, mikä se oli?

Eeva: Luku- ja kirjoitustaidottomuudesta. Esimerkiksi arabiankieliset asiakkaat, mutta myös persiaa puhuvat, kiinalaiset, venäläiset eivät kirjoita samoja kirjaimia kuin me. Että senkin huomioiminen, että luku- ja kirjoitustaidottomuus ei välttämättä tarkoita omalla kielellä luku- ja kirjoitustaidottomuutta esimerkiksi.

Annika: Niinpä.

Eeva: Että se voi tarkoittaa sitä, että sinä et osaa lukea latinalaisia aakkosia.

Annika: Kyllä. Minä aloin tuossa, mikä se on se semmoinen kieliappi, missä voi opiskella kieliä, semmoinen sovellus. Minä en muista sen nimeä, mutta kuitenkin latasin sen kännykkään ja ajattelin, että minäpä tästä reippaana tyttönä alan opiskella nyt vähän arabiaa. 

Eeva: (naurahtaa) 

Annika:  Ja siis minä en päässyt siinä oikeasti eteenpäin yhtään, koska se kieli, varsinkin se kirjoitusasu.

Eeva: Joo.

Annika:  Lausuminen ja tavallaan sanojen löytäminen sen lausumisen perusteella oli jo ihan ok, mutta minulle oli liikaa se teksti (naurahtaa). Ja varsinkin tällein itseopiskeluna ehkä sitten, niin, en tiedä, kauan siinä menisi, jos sitten oikeasti olisi jossain luokkahuoneopetuksessa. Mutta meidän esimerkiksi nuoretkin on täällä opiskellut korona-aikana etänä pitkiä aikoja ja on oletettu, että se onnistuu.

Eeva: No, just näin. Minä olen opiskellut venäjää silloin, kun asuin Tallinnassa.

Annika: Sitäkin minä olen joskus. Joo, se on ihan sama juttu.

Eeva: (naurahtaa) Minä en osaa lukea mitään. Siis minä olen oikeasti kolme, montako kurssia, kolme kurssia ainakin muistan, että on käyty vaan niitä aakkosia. Ja siis ei vieläkään.

Annika: Minä olen yrittänyt joskus kaupassa ollessa eläytyä siihen, kun minä kuulen musiikkia, suomalaista musiikkia, että miltä tuntuu, että minä en ymmärtäisi näitä sanoja. Tavallaan mieli pystyy minun mielestäni sulkemaan vähän sen merkityksen sieltä pois. Minusta se kuulostaa sellaiselta haltiakieleltä.

Eeva: Niin kuulostaa. Mutta se, siihenhän se haltiakieli on perustettu. Tai siis eikös näin ole, että suomen kielestä otettiin vaikutteita?

Annika: Voi olla. 

Eeva: Me eksyttiin tänne kielipuheeseen nyt tässä meidän kotoutumisessa.

Annika: Joo, nyt tämä meni tähän näin.

Eeva: Mutta ei se minun mielestäni-

Annika: Mutta se on iso osa kotoutumista tämä kieli.

Eeva: Kyllä. Ja siis ei se minun mielestäni ole ollenkaan huono asia ajatella, että jotenkin tavoitella niitä kokemusmaailmoita, mitä on, mitkä on ihan todellisuutta kotoutuja-asiakkaille, että miltä se kuulostaa se kieli. Kuulostaako se esimerkiksi vihaiselta? Minulla oli (naurahtaa) eräs meksikolainen henkilö lähipiirissäni muutama vuosi sitten. Ja se aina nauroi, hän puhuu siis espanjaa ja saksaa äidinkielenään, mutta sitten jonkun verran ymmärsi suomea, kun oli sen verran pitkään ollut Suomessa, (naurahtaa) mutta hän nauroi aina, että suomikin kuulostaa niin kuin vihaiselta arabialta (naurahtaa). Ei edes (naurahtaa) arabialta, vaan (naurahtaa) vihaiselta arabialta (naurahtaa).

Annika: Vihaiselta sellaiselta.

Eeva: (naurahtaa) Joo.

Annika: Joo.

Eeva: Minun mielestäni se oli ihan mahtava kuvaus, että jaa, no, näinkin voi ilmeisesti ajatella. Oletko sinä koskaan asunut ulkomailla?

Annika: En. En ole asunut.

Eeva: Pystytkö sinä ajattelemaan, minkälaista olisi, jos sinun pitäisi jättää kotimaa taakse?

Annika: No, sanotaan, että voisi mennä yli kolme vuotta (kotoutua). Oletko sinä asunut?

Eeva: Olen asunut. Minä olen asunut siellä Tallinnassa.

Annika: Niin.

Eeva: Mutta minä en tiedä-

Annika: Niin.

Eeva: (naurahtaa) Kuinka moni (naurahtaa) ajattelee, että Tallinnan tarvitsee kotoutua. Kyllä minun mielestäni Tallinnaan tarvitsi kotoutua. Ennen kaikkea ehkä se, että kun sinä kävelet siellä kadulla ja sinä et koskaan törmää kehenkään tuttuun. Paitsi opiskelukavereihin, mutta niitäkin oli niin vähän, Tallinnan kokoisessa kaupungissa. Ennen kun muodostui rutiinit ja ennen kun tuntui, että tämä on minun edes jollain tasolla kotini, niin meni kyllä aika pitkään. Tai sanotaan, että en minä oikein tiedä, tapahtuiko sitä oikein koskaan. Mutta kyllä se minun mielestäni oli, ja vaikka viro on kielenäkin tosi lähellä suomea. Sinä pystyt arvaamaan tosi monia asioita, pystyt myös arvaamaan aivan pisin seiniä, että mitä ihminen puhuu sinulle. Mutta että silti. Ja ehkä se päällimmäinen tunne, mikä minulle Virosta jäi, niin oli se, että minulla ei koskaan ollut tervetullut olo siellä, suomalaisena. Minä olin aina suomalainen niille. 

Annika: Kyllä. Ja tämä liittyy myös siihen kotoutumiseen tavallaan. Niin, että koska sitten oikeasti kotoutuu niin, että katsotaan, että on oikeasti vaikka suomalainen, vaikka hakisi Suomen kansalaisuutta. Ja minun mielestäni myös hyvä kysymys on, kun puhutaan esimerkiksi siitä, että kotouttaminen on epäonnistunut tai kotoutuminen on epäonnistunut. Mitä me tarkoitetaan sillä?

Eeva: Puhutaanko me edes, että kotouttaminen on epäonnistunut. Minusta tuntuu, että se keskustelu on aina, että kotoutuminen on epäonnistunut, jolloin se jää niin kuin yksilön epäonnistumiseksi, eikö niin. Eikä suinkaan niin, että meidän kotouttamistoimenpiteet on sutta ja sekundaa ja meidän (naurahtaa) pitäisi aika tosi tarkasti katsoa, että mitä meidän rakenteet nyt oikein tekeekään täällä.

Annika: Kyllä minun mielestäni puhutaan vähän molemmista rinta rinnan. Tavallaan, että-

Eeva: Kummasta sinä puhuisit ennemmin?

Annika:  No, ehkä tämä on tätä sosiaalityöntekijän itsereflektointia, mutta kyllä minä ajattelen, että se kotouttaminen on se, mistä nyt ainakin lähdetään ensin liikkeelle. Koska jos me huomataan tämä, että tämä on laajempi ilmiö, että Suomeen muuttaneet voivat vaikka huonosti, tai jotkut.

Eeva: Ja mehän huomataan.

Annika:  Nimenomaan.

Eeva: Tai siis tutkimuksethan sen huomaa.

Annika: Huomaamme, niin minun mielestäni on mielekkäämpää tarkastella niitä rakenteita ja sitä kotouttamista, kuin sitten ehkä niitä yksilöitä, joista puhuttiin, että se kotoutuminen on enemmän sitten yksilöllinen prosessi.

Eeva: Mistä sinä ajattelet, että se kertoo, että sitten kuitenkin julkisessa keskustelussa enemmin puhutaan siitä, että miten nämä ihmiset ovat epäonnistuneet kotoutumisessaan?

Annika: Tämä onkin hyvä kysymys, koska kun me keskustelemme näin, että näin puhutaan ja näin sanotaan ja tämmöisestä, että kuka näin sanoo, niin mehän viitataan tavallaan nimeämättä melkeinpä aina mediaan. Me ei puhuta suoraan siitä, että uutisissa sanotaan tai jotain, vaan me sanotaan, että sitten, kun puhutaan. Mutta yleensä se on se media, joka puhuu, niin sitten pitää muistaa, että media on tämä.

Eeva: Vai onko se julkinen keskustelu?

Annika: no, julkinen keskustelu, se pitää sisällään myös tietenkin sosiaalisen median. Mutta sosiaalinen media, minä ajattelen, että se on media sekin, ja sitten myös tällaisella uutismedialla. Ne heijastelee toinen toisiaan sillain, että uutismediassa kirjoitetaan sitä, mitä somessa, koska todetaan, että se on kiinnostavaa. Ja sitten taas toisin päin, julkinen media herättää keskustelua siellä sosiaalisessa mediassa. Ne on niin kuin kolikon kääntöpuolet, että ei niitä voi sillain erottaa. Mutta just, kun puhutaan julkisesta keskustelusta, niin onhan se paljon mediaseksikkäämpää keskustella siitä yksilön epäonnistumisesta ja siitä, että ainakaan me emme ole tehneet mitään väärin, vaan jotenkin se toinen vieras ja se toinen kulttuuri ja se aiheuttaa tämän, että miksi se ei onnistu. Kärjistetysti, mutta ehkä tämä voi olla yksi semmoinen.

Eeva: Se on myös tosi keskeinen tapa selittää minun mielestäni asioita, etenkin kun puhutaan muualta muuttaneista. Minä itse silloin, kun tein graduani, haastattelin sosiaalityöntekijöitä. Ja heidän semmoinen keskeinen tapa kuvata suomalaista yhteiskuntaa ja suomalaisia oli, että suomalainen yhteiskunta on tosi vastaanottavainen ja mahdollistava ja kaikilla on täällä yhtenäiset mahdollisuudet. Ja jos vaikkapa katsotaan norjalaista ja ruotsalaista sosiaalityön tutkimusta, niin sielläkin todetaan, että ikään kuin ne yksilön haasteet, joita pakolaisväestöllä sitten on, niin ne liittyy keskeisesti kotoutumisen epäonnistumiseen. Ja esimerkiksi, jos sitten vaikka pakolaistaustaisilla lapsilla on haasteita, niin ne ei johdukaan, eikä oikeasti niillä ole edes mitään mahdollisuutta paikantua siihen vastaanottavaan yhteiskuntaan tai sen rakenteisiin oikeastaan koskaan, vaan se on aina epäonnistunut kotoutumisprosessi, joka on sitten syyllinen, ja ennen kaikkea heidän, näiden lasten vanhempien, haluttomuus kotoutua kiinnittyä yhteiskuntaan. Ja samalla tavalla nämä sosiaalityöntekijät minun aineistossani näkivät sen, että kyllä me oltaisiin ja kyllä suomalainen yhteiskunta on valmis ja tukee ja haluaa ja tarjoaa osallisuutta, mutta kun tämä kotoutujaväestö ei halua, ei tartu, ei ole valmis luopumaan omista, jotenkin omasta kulttuuristaan.

Annika: Joo. Just tuo sitten, tuo viimeinen kaneetti, tuo, että ehkä se on se niitten kulttuuri.

Eeva: Niin, eikö niin. Joka kerta.

Annika: (naurahtaa)

Eeva: Ja siis kysyisin vaan, että lopettaisitko itse jonkun karjalanpiirakoiden leipomisen, jos muuttaisit Irakiin. Ja sitten, kun niitä pohtii näin päin, että jospa se olisinkin minä, joka lähtisi, niin itse asiassa huomaa, että on aika älytön vaatimus, että sinä hylkäisit kokonaan ikään kuin suomalaisuuden, tai että se olisi jotenkin huono asia, että sinulla olisi niitä ylirajaisia suhteita tänne Suomeen, siis niitä ystävyssuhteita ja niitä. Sinun perheesi olisi sinulle edelleenkin tärkeä. Tai että sinun esimerkiksi harrastamisesi, että sinä rupeaisit siellä jotain (naurahtaa) paikallista polkkaa tanssimaan sen sijaan, että sinä etsisit niitä asioita, mitä sinä olet tykännyt täälläkin, kotonakin, tehdä. Minulla on elämässäni semmoinen henkilö, joka on kotoisin eräästä Afrikan maasta ja meillä on hänen kanssaan huikeita keskusteluita. Mutta yksi (naurahtaa) keskustelu liittyi siihen, että hän on siis asunut tosi pitkään Euroopassa eri maissa ja tehnyt töitä ympäri maapalloa erilaisissa kulttuureissa. Ja hän sanoi, että aina, kun minä menen sinne kotimaani pääkaupungin (naurahtaa) lentokentälle, niin kun minä menen sinne, niin minun pitää aina muistaa, että minä olen afrikkalainen ja minä en voi ajatella, että tämä on nyt Eurooppaa, että siellä mind set on niin erilainen ja asiat toimii niin eri tavalla. Kun hän palaa sinne, ja hän ei siis ole pakolainen tai mitään semmoista. Hän on vaan lähtenyt tekemään töitä ympäri maailmaa. Mutta hän kuvaa sitä niin jotenkin taitavasti, sitä, että miten sinun täytyy kääntää se pää. Ja sitten samalla tavalla, kun hän on viettänyt siellä pitkään aikaa ja tulee takaisin Eurooppaan, niin pitää taas muistaa, että ai niin, ai niin, täällä mennään tällein. Ja minun mielestäni siinä se, hän kuvaa tosi jotenkin onnistuneesti sitä, että miten sinä pystyt olemaan ikään kuin ihan täysin kaikissa niissä tavallaan kulttuurisissa välimaastoissa ja merkitysmaailmoissa, ja vaan toimia sitten niiden mukaan. Eikä niin, että minun tarvitsee sulkea itsestäni tämä osa kokonaan pois ja luopua siitä täysin, jotta minä tulen eurooppalaisen kaltaiseksi tai eurooppalaiseksi. Minusta siinä on niin kuin, hän on selkeästi omassa ajatuksessaan käynyt pitkälle sen ajatusketjun. Meillä on ollut tapana viimeisenä kysymyksenä kysyä, että no, kuinkas se maailma nyt sitten muuttuu. Annika, miten maailma muuttuu larppaamalla kotoutumista ja vainon pakenemista?

Annika:  No, siis minun mielestäni larppaaminen on jotenkin, pitäisi tehdä sitä paljon enemmän. Ja jotenkin ehkä meille, me sosiaalityöntekijät jotenkin, me ehkä, koulutukseen ja tähän työhön kun peilataan, niin meillä ehkä se semmoinen toisen kenkiin asettuminen on jo jotenkin niin tuolla takaraivossa.

Eeva: Eikö niin.

Annika:  Ja se semmoinen, tavallaan samaistutaan siihen asiakkaan tilanteeseen, ja kun me täällä sitä arjessa tehdään. Mutta minun mielestäni kaikkien muittenkin pitäisi nyt larpata ja käydä tuo kotoutumisen larppaaminen omassa päässään läpi, niin ehkä se lisää siinä mielessä ymmärrystä sitten tänne Suomeen saapuneiden tilanteeseen.

Eeva: Minulla olisi tähän ehkä semmoinen hyvin konkreettinen ehdotus. Jos et halua larpata, niin tiedätkö, mikä on erittäin hyvä vastine larppaamiselle?

Annika: No?

Eeva: Kirjojen lukeminen. Siinähän sinä tutustut jonkun toisen kokemusmaailmaan ja ajatuksiin ja elämään. Niin voisiko ajatella, että jos ei larppaa, jos se ei (naurahtaa) napostele, niin voisi vaikka katsoa, että josko löytyisi joku semmoinen kirja, joka vaikka kertoo muualle muuttamisesta tai ehkä vaikka siitä kokemusmaailmasta, mikä meidän asiakkailla on. Hyvänä vinkkinä voin kertoa tuon Nobel-voittaja, onko se nyt Nadia Muradin kirja Viimeinen tyttö, joka kertoo Isisin kynsistä pakenemisesta, niin se on ainakin semmoinen yksi hyvä. Oletko sinä lukenut jotain hyvää kotoutumiseen liittyvää kirjaa, tai pakolaisuuteen?

Annika: No, minä voisin suositella semmoista kirjaa kuin Mohammed, suomalainen.

Eeva: Okei, minä en ole kuullutkaan.

Annika: Kertoo nuoresta miehestä ja hänen arjestaan vastaanottokeskuksessa Suomessa ja Suomeen kotoutumisesta. 

Eeva: Hei, ja nythän on Ylellä semmoinen sarja kuin Sekasin, niin kolmas tuotantokausi, joka on Tervetuloa Suomeen. Kertoo nuorista kundeista, jotka tulevat vastaanottokeskukseen. Silläkin tavalla voi larpata tai ainakin katsoa televisiota, jos ei larppaa (naurahtaa).

Annika: Niin. Vielä yksi kirjasuositus. Tämä ei nyt-

Eeva: No, niin.

Annika: Minä yritän vaan tunkea tämän joka paikkaan, koska tämä on oikeasti minusta lempikirja.

Eeva: (naurahtaa) Niin.

Annika:  Sillain, että tämä minun mielestäni liittyy kaikkeen. Mutta tämä liittyy tähän ympäristökysymykseen, mistä me puhuttiin, sitten se liittyy ehkä ennakkoluuloihin ja siihen omaan voimaan, niin Suon villi laulu.

Eeva: Aa, aloitin kesällä. En lopettanut koskaan.

Annika:  Joo.

Eeva: Tai siis lukenut loppuun, mutta pikkusiskoni kehui paljon ja sanoi, että Eeva, sinun on pakko lukea tämä. Toi sen kirjan fyysisesti minulle, mutta minä en nyt ole vielä saanut sitä.

Annika:  Joo. Kyllä. Minun kirjani menee jossain kaveriporukan lainassa.

Eeva: (naurahtaa)

Annika:  Varmaan lukijalla numero neljä, että se on saanut kyllä hyvän vastaanoton.

Eeva: Ja taisi olla kirjastossakin jotenkin ihan megalainattuja kauaksi.

Annika:  Joo, ei sitä saa. 

Eeva: Ei saa.

Annika:  Ei saa. Se pitää ostaa. 

Eeva: Joo, tai kuunnella äänikirjana. Joskin kuulin, että äänikirjana ei ole niin hyvä kuin luettuna, että pitää (musiikkia) oma ääni saada oman pään sisään. Mutta hyvä. Tämä on ollut Maailmanmuuttajat ja maailma on taas jonkin verran muuttunut. Kiitokset kaikille kuulijoille ja palaamisiin.

Annika:  Kiitos. Moikka.

(musiikkia)