Oikeanlainen mies

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
19.11.2020 Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnan jäsenet

Kansainvälisen miestenpäivän blogin kirjoittajat ovat tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnan jäseniä ja he ovat syntyneet eri vuosikymmenillä.

Meidän peruskouluaikana välitunnit käytettiin pallopeleihin: futista kentällä ruokavälitunnilla ja polttopalloa koulun pihalla. Talvisin lähes joka ilta me pelasimme kavereiden ja naapureiden kesken jääkiekkoa Niipperin kentällä. Mukana oli myös yksi Suomen 2019 MM-lätkäjoukkueen pelaaja, Veli-Matti. Liikunnan lisäksi peruskoulun aikana mukaan tulivat korttipelit. Sitten tietokonepelit, ja niiden jälkeen kirjat. Liikunnallisuus jatkui näihin päiviin saakka yleisurheilulla ja omatoimisemmin.

Olen läpi elämän saanut kokea, miten liikunta yhdistää. Siksi kannatan vähintään yhtä mieluisaa harrastusta jokaiselle. Tietysti se voi muuttua elämän saatossa, kuten kaveripiiritkin ja läheiset. Liikunta tuo rytmiä elämään, hyvää oloa ja yhteisöllisyyttä.

Jokainen harrastus on oma yhteisönsä, kun sen löytää. Jokainen ihminen on hyvä jossain tarkoituksessa. Kun tuntee itsensä hyväksi siinä, tietää paremmin, miten suhtautua muihin ja kunnioittaa heidän erilaisia saavutuksiaan, erilaista elämää.

Espoossa jokaisella täytyy olla mahdollisuus tuntea itsensä hyvänä ihmisenä.

Hallitusohjelman kirjaus yhdestä harrastuksesta jokaiselle nuorelle tulee saattamaan ihmisiä kohti aktiivisempaa elämää. Liikunta yhdistää.

-----------------------------

Lapsuuttani väritti hyvin vahvasti ujous ja herkkyys, sekä sukupuoliristiriita, jota en osannut ilmaista. Se oli jo omiaan aiheuttamaan pahoja mielenterveysongelmia teini-ikäisenä, kun murrosikä alkoi ja oma keho muuttui sellaiseksi, jota ei tunnistanut. Lapsuuttani väritti myös hyvin vahvasti vääränlaisuuden tunne.

Tykkäsin koulussa leikkiä välitunneilla poikien kanssa. Sen kanssa ei ollut vielä ongelmaa kolmannella luokalla, mutta neljännellä luokalla alkoi selkeästi näkyä, että olin tyttö. Olin liian tyttö viettämään aikaa poikien kanssa, mutta olin liian poikamainen viettämään kunnolla aikaa luokan tyttöjenkään kanssa. Oli vaikea löytää omaa paikkaansa.

Yläasteella alkoivat vaikeat mielenterveysongelmat, jotka johtuivat niin koulukiusaamisesta kuin sukupuoliristiriidan vahvistumisesta. Oli vaikeaa täyttää yhteiskunnan odotuksia olla oikeanlainen tyttö, kun samaan aikaan toivoi vain todella paljon olevansa poika. Kun lopetin lukion kesken, oli ensimmäistä kertaa oikeasti aikaa keskittyä omaan identiteettiin, kun ei tarvinnut enää taistella jokapäiväisen selviytymisen kanssa.

Kun on korjannut sukupuolensa, miettii todella paljon, miten olla oikeanlainen mies. Mietin vuosia, että voinko pukeutua tietyllä tavalla, sanoa tiettyjä asioita, käyttäytyä tietyllä tavalla ja laittaa hiukset tietyllä tavalla, kun pitäisi olla mahdollisimman maskuliininen mies. Se on todella haitallista, mutta siitä näkee myös hyvin vahvasti yhteiskunnan oletukset mieheydestä. Oli siitä hyötyäkin, transsukupuolisuuteni ajoi minut mukaan politiikkaan, se on avartanut näkemyksiäni ja kokemuksiani, sekä lisännyt lähipiiriin ihmisiä, jotka eivät katso sukupuolta yhteiskunnan oletusten kautta.

Käänteentekevä seikka minulle oli se, että tajusin, ettei kukaan muu voi määrittää mieheyttäni. Jos minun mieheyteeni kuuluu pitkät hiukset, niin tietysti voin kasvattaa pitkät hiukset. Jos minun mieheyteeni kuuluu avoimuus ja herkkyys, niin sitten se kuuluu. Nyt olen ylpeästi mies, joka kasvattaa pitkiä hiuksia ensimmäistä kertaa sitten ala-asteiän. Olen ylpeästi herkkä ja avoin.

Nyt, kun sukupuolenkorjausprosessi on siinä mielessä ohi, että jatkossa on enää lääkekontrollit omalla terveysasemalla, huomaan yhteiskunnan oletukset sukupuolesta taas tulevan esiin. Tuntuu kummalliselta olla Suomen ainoa miespuolinen työntekijä lastenvaateliikeketjussa, kun yleisesti ottaen kaupan alalla on melko paljon myös miehiä.

Minun selviytymistarinani on sisältänyt paljon haasteita ja ongelmia. Sukupuoliristiriita, nyt viimein katkennut syrjäytymiskierre, oman minuuden etsimistä. Jos voisin jotain muuttaa, en muuttaisi mitään, koska kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta minut. Nykyään olen todella sosiaalinen, itsevarma, rakastava, herkkä ja avoin mies. En ole täysin yhteiskunnan odotusten mukainen, mutta nykyään myös tiedän, että se ei määritä minun oikeuttani olla mies.

Se onkin ehkä tärkein oppi, jonka olen oppinut elämäni aikana: Kukaan tai mikään muu ei voi määritellä sukupuoltani. Kukaan tai mikään ei voi sanoa, etten ole tarpeeksi mies. Jokainen muodostaa oman käsityksensä sukupuolestaan ja siitä, miten itse ilmaisee omaa sukupuoltaan itselleen parhaalla tavalla.

--------------------------------

Puolueeni yhtenä tavoitteena on ns. harrastustakuu, eli että taataan lapselle vähintään yksi harrastus. Ajatuksena se onkin hyvä, koska harrastamisen hinta on vuosi vuodelta kasvanut, mutta mitä tehdä silloin, kun mikään ei kiinnosta lasta? Olin kuusivuotias, kun lastentarhanopettaja houkutteli vanhempani laittamaan minut musiikillisen harrasteen pariin. Minut laitettiin kanteleensoittoa opettelemaan. Koska en ollut siitä kiinnostunut, keksin tekosyyn, jotta voin lopettaa kanteleensoiton.

Kahlasin läpi peruskoulun ilman yhtäkään varsinaista harrastusta; ei minua oikeastaan kiinnostanut mikään, eikä toisaalta minua erityisesti patisteltu minkään pariin. Teini-iässä kiinnostuin politiikasta, mutta se harrastus tuli täytettyä lukemalla paikallinen maakuntalehti tarkasti. Pienessä kaupungissa eläneenä vailla sosiaalista mediaa, oli myös ystäväpiiri varsin rajallinen, eikä sielunveljiä oikeastaan löytynyt.

Varusmiespalvelusta suorittaessa tuli tutustuttua paremmin hiihtoon. Sitä voikin pitää ehkä ensimmäisenä liikunnallisena harrastuksenani, joskin sekin on myöhemmin jäänyt. Muutto Tampereelle ja liittyminen puolueeni nuorisojärjestöön avarsi melkoisesti maailmaani. Tutustuin melkoiseen määrään uusia ihmisiä ja tässä vaiheessa internetkulttuurikin jo tuki hengenheimolaisten etsintää.

Työnantajani tarjosi liikuntaseteleitä. Ne houkuttelivat minut kuntosalille. Nyt olen jo vuosia käynyt kuntosalilla useamman kerran viikossa. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ansiotyön, yrittäjyyden ja harrastusten kautta. Olen löytänyt oman tapani elää ja samalla olen saanut huomata, että tärkeää ei ole niinkään ystävien määrä, vaan laatu. Iso kaupunki tarjoaa ihan eri tavalla mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

----------------------------

Kertomukseni alkaa ensimmäisistä lapsuuteni muistikuvista, jossa silmiini piirtyi vanha tummahirsinen pirtti, jossa oli ristikkoikkunat sekä pieni erillinen makuukammari. Sähköjä ei vielä ollut, mutta kaasuvalot oli kuitenkin saatu asennettua, niin pirttiin kuin myös kammariin. Valoja käytettiin kuitenkin säästeliäästi ja vain muutamana hetkinä illalla sekä aamuvarhaisella. Pirttiä lämmitettiin uunilla ja puuhellalla, joka sekin toi oman valotuikkunsa ilmanottoaukoista. Sauna oli navetan yhteydessä, jonne juostiin pihan yli kesät talvet. Myrskylyhty valaisi pikkuisen saunan ikkunalta saunojia.

Meillä asui tässä kahden huoneen vanhassa hirsitalossa äitini ja isäni lisäksi kaksi vanhempaa sisarta sekä sodan käynyt setä. Veljen syntyessä 1970-luvun alussa rakennettiin ns. ”elintasosiipi”. Sedälle oli annettu makuupaikka pirtin nurkasta ja setä auttoi pienen maatilan askareissa sen minkä pystyi ja kykeni.

Muistan erään hetken, kun setä oli juuri sytyttänyt kynttilän pienelle puutuolille levitettävän puusängyn viereen ja minä juoksin sedän luokse huutaen ”kerro taas tarinoita”. Otin mustan lampaan taljan ja asetin sen sedän sängyn viereen ja tapitin kuusivuotiaan pojan innolla sedän silmiin.

Siinä mustan lampaan taljan päällä istuessa kuuntelin setäni kertomusta tykkitulesta ja kuinka hän koetti edetä muiden mukana kohti vihollisen asemia. Jännittyneenä kuuntelin sedän jatkaessa kertomusta, kuinka paineaalto heitti hänet maahan ja hän menetti tajuntansa. Setä kertoi, että heräsi joukkosidontapaikalla ja lääkintämies kertoi, kuinka kaverit olivat pelastaneet hänet kranaattikuopan vierestä. Setä esitteli minulle sirpaleiden jälkiä ranteessa, olkapäässä ja selässä. 

Pohdin omaa selviytymistarinaani, kun muistelin tätä lapsuuden aikaa. Elettiin pienessä torpassa, jossa vesi kannettiin sadan metrin päästä kaivosta. Talvella vesikelkalla ja kesäisin maitokärryllä. Poikasen varttuessa toiselle kymmenelle osallistuttiin maatilan töihin sen minkä pystyi ja jaksoi. Muistan kuinka en pystynyt painamaan traktorin kytkintä jalallani vaan hyppäsin kytkimen päälle koko painollani, jolloin pystyin vaihtamaan vaihdetta, kun siirsin traktoria peräkärryn kanssa heinäseipäältä toiselle.

Liikunnalliset jutut tehtiin rinnan muun työn ja koulunkäynnin ohella. Veljen syntymän jälkeen kehitimme omia pelejä, kuten vaikka se, että hiihdettiin pihan ympäri heittäen sitten tikkaa eli teimme omat ampumahiihtosäännöt. Tietokone ja kännykkäpelit olivat jossain tulevaisuudessa, mutta oma mielikuvitus rakensi meille hienot pelimaailmat niillä elementeillä, jotka itse rakensimme.

Mitä kaikkea tuo aika minulle opetti? Ainakin se opetti minulle, mitä tarkoittaa olla rakastetussa perheyhteisössä, jossa kaikilla oli oma pieni vastuunsa tehdä ja auttaa arjen askareissa. Kaveria ei jätetä lausahdus, tulee mieleeni sedän sotamuistoista. Mietin, että sieltäkö lapsuuden ajoista on tullut minun luonteeseeni empaattisuus ja auttamisen halu sekä positiivinen elämänasenne?