Gräsan tarina

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä

Espoon perinnäisestä nimistöstä tai ylipäätään historiasta lukiessa tulee usein vastaan nimi Gräsa tai Gräsaby. Sen voi löytää yhä edelleen monista paikannimistä eri puolilta eteläistä Espoota, mutta ei esimerkiksi talon-, kaupunginosan- tai kylännimenä. Mikä Gräsa siis on tai oli?

Ensiaskeleet

Etelä-Espooseen on kuulunut viisi alkukylää, Gräsan lisäksi Espaby, Karvasmäki, Kaukalaksi ja Finnevik. Gräsa on ollut eittämättä yksi Espoon tulevaisuuden kannalta merkittävimmistä asutuksista, mutta myös Etelä-Espoon vanhin. Nimen Gräsa taustalla on nykyisen Gräsanojan silloinen nimi Gräså, joka sisältää ruotsin sanat gräs, ’ruoho’, ja å, ’joki’.

Gräsan vanhin asutus on syntynyt mahdollisesti 1300-luvun alkupuolelta ruotsalaisasutuksen levitessä kohti sisämaata. Asutus on sijainnut alusta asti Olarin kirkon kohdilla molemmin puolin Gräsanojaa. 1400-luvulla ilmeisesti myöhemmin Gräsan kartanoksi kutsutun tilan nimenä tunnettiin Haldensböle sen omistaneen Halden-nimisen miehen mukaan; vanha Gräsa-niminen tila oli mahdollisesti Gräsanojan vastarannalla. Gräsan alkukylän mailla on hyvin niukasti suomalaisperäisiksi tulkittavissa olevia nimiä, joten asutusta voidaan perustellusti pitää alun perin ruotsalaisena.

Pieni tila laajeni nopeasti pieneksi kyläksi.  Asutus levisi edelleen kohti pohjoista, ja Gräsan tytärasutukset Bengtsby, Dåvits, Hemtans, Ingvaldsböle, Kockby ja Mankans syntyivät 1400-luvun puoliväliin mennessä. Ruotsalaisia asuttautui myös Kvisbackan ja Mattbyn kyliin.

Gräsa sai rälssioikeuden ilmeisesti Haldenin hallitsessa tilaa 1400-luvun loppupuoliskolla ja oli siten Espoon ensimmäinen rälssitila. Rälssioikeudella tarkoitetaan kuninkaan myöntämää verovapautta, jonka saattoi saada maallisen tai hengellisen erityisaseman vuoksi tai suorittamalla sotapalveluksen ratsain omalla kustannuksellaan, myöhemmin myös periytyen. Gräsan isäntäväki, Halden ja rouvansa Elin, tiedettiin varakkaiksi, eikä heitä juurikaan Gräsassa näkynyt.

Kiihkeän kasvun aika

1500-luvulla Gräsan kylän rinnakkaisnimenä tunnettiin Olarsby Olarsin talon mukaan. Todennäköisesti kylännimi on syntynyt vasta tuolloin sille kylänosalle, joka jäi varsinaisen rälssitilan ulkopuolelle, joskin nimi siirtyi vähitellen tarkoittamaan myös rälssikartanon aluetta. Vuosisadan loppuun mennessä Olarsby kuului kuitenkin kaikkinensa Gräsaan, vaikka nimien päällekkäinen käyttö jatkuikin.

1600-luvulle tultaessa Gräsan nimi tunnettiin laajalti, ja kaikkia seudun rannikkokylien asukkaita pidettiin gräsalaisina. Vähitellen Gräsaan kuuluivat kaikki kylät rannikolta nykyisen Kauniaisten seuduille asti. Smedsby, Dåvits ja Hemtans muodostivat pohjoisen jakokunnan, jota kutsuttiin myös Gräsabyksi tai Övergräsaksi sen alkukylän maihin nähden ”ylempänä” eli pohjoisempana olevan sijainnin vuoksi. Jakokunnan emäkylänä oli todennäköisesti Smedsby.

Etelämpänä varsinaisen Gräsan jakokunnan muodostivat Mattby, Olarsby ja Kvisbacka; tämän jakokunnan emäkylä oli ilmeisesti Gräsa eli Gräsagård itse. Lisäksi Gräsaan kuuluivat samoihin aikoihin Dåvitsin ja Hemtansin kanssa muodostuneet Ingevaldsböle ja Kockby sekä Mankans. Myöhemmin Mattby ja Kvisbacka liitettiin Finnevikin verokuntaan, mutta muut kylät jäivät yhä osaksi Gräsan puoliverokuntaa.

Gräsan kartanoa hallitsivat 1500- ja 1600-luvuilla Hammarstiernan ja Hyttnerin suvut, kunnes rälssioikeus peruutettiin vuonna 1683 ja tilasta tuli kruunun ratsutila. Tämän jälkeen talon isäntäväki alkoi vaihtua tiuhemmin. Isonjaon ajoista aina 1800-luvun lopulle kartanoon kuului laajoja maa-alueita ja kylään noin seitsemän taloa. Myös kartanon rakennuksia uusittiin vuosisatojen saatossa moneen kertaan, ja kylä kukoistikin aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Hiljainen tuho

Kartanon vanha päärakennus paloi vuonna 1897, minkä jälkeen kartanon silloinen isäntä, kauppias Wilhelm Bensow nosti sen vielä kerran kukoistukseensa rakentamalla 1900-luvun alkuvuosina uuden päärakennuksen sekä useita luonnonkivisiä talousrakennuksia. 1920-luvulta alkaen Gräsan kartanon maita alettiin palstoittaa pienemmiksi maatiloiksi ja vähitellen myös omakotitonteiksi. Gräsaan kuuluneet kylät muodostivat vähitellen omia rekisterikyliään, osa-alueitaan ja kaupunginosiaan. Espoon kaupunki osti Gräsan kartanon vuonna 1967, ja sen päärakennus purettiin 1981 Olarin kirkon ja uurnalehdon tieltä.

Osa 1900-luvun alussa rakennetuista talousrakennuksista on kuitenkin tulipaloista ja purkutuomioista huolimatta edelleen pystyssä ja käytössäkin. Jäljellä olevissa kivisissä talousrakennuksissa teollisuusalueen syleilyssä toimii nuorille tarkoitettu Gräsan kädentaitojen keskus. Lisäksi pystyssä on viimeistään 1870-luvulla rakennettu vilja-aitta, muuten vanhan kartanon maisemaa hallitsevat nyt teollisuusrakennusten ja Olarin kirkon lisäksi Helluntaiseurakunnan kirkko sekä vastaanottokoti.

Jäljet nykyisessä nimistössä

Gräsa on ollut Espoon historian kannalta niin merkittävä paikka, että on hämmästyttävää ja harmillistakin, miten vähän se on näkynyt Espoon nimistössä. Vielä 1960-luvulla Gräsaa käytettiin puolivirallisesti: puhuttiin Gräsan itä- ja länsipäästä eli Tontunmäestä ja Olarista sekä Gräsan kappelista ja kansakoulusta eli Niittykummun kappelista ja koulusta. Niittykumpu eli Ängskulla oli erotettu Gräsan kartanosta vuonna 1926.

Parin viime vuosikymmenen aikana asiassa on kuitenkin ryhdistäydytty, ja etenkin Kehä II:n ympäristön rakennustöiden myötä myös uusia Gräsa-nimiä on saatu kartalle. Tällaisia uusia nimiä ovat esimerkiksi GräsanlaaksoGräsantörmä, Gräsantulli ja Gräsanpuisto. Suurin osa Gräsa-nimistä löytyy Niittykummusta, mutta myös Haukilahdesta, Olarista ja Matinkylästä. Gräsan kartanon historiasta muistuttavat myös Rälssitila-alkuiset nimet.

Gräsaa on pidetty toisinaan myös hankalana ja siksi huonona aineksena suomenkielisiin nimiin, mutta on kuitenkin katsottu sen sisältävän kulttuurihistoriallisesti niin arvokkaita merkityksiä, että pienet hankaluudet ovat selätettävissä. Muutenkin virallisessa nimistönsuunnittelussa pyritään yhä hartaammin vaalimaan alkuperäistä nimistöä.