Espoon historia

Espoo on ollut kaupunki vuodesta 1972 lähtien. Espoon alueella on kuitenkin ollut asutusta jo 8000 vuotta. Arkeologit ovat löytäneet runsaasti jälkiä kivikauden asutuksesta laajalti Espoosta, muun muassa Nuuksiosta ja Peringistä.

Keskiajalla Espoossa oli lukuisia kyliä ja kivikirkko rakennettiin espoolaisten toimesta noin vuonna 1490. Kuninkaankartano Espooseen perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1556. Suomenlinnan rakentaminen 1700-luvun puolivälistä lähtien vilkastutti espoolaisten elämää. Samoin vaikutti Helsingin tulo autonomisen Suomen pääkaupungiksi vuonna 1812. Monet uuden pääkaupungin virkamiehet hankkivat kartanoita Espoosta ja kaupungin kasvu toi työtilaisuuksia väestölle ja yrityksille.

Itsenäisessä Suomessa Espoo oli aluksi vielä maalaispitäjä, mutta sodan jälkeen 1940-luvun lopulta lähtien Espoon väkiluvun kasvu on ollut erittäin vilkasta ja nykyisin Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki.

Hyppää suoraan sinua kiinnostavaan lukuun:

Esihistoriallinen aika

Kylien Espoo keskiajalla

Espoon seurakunnan synty ja Espoon kuninkaankartano

Suurtilojen Espoo Ruotsin vallan aikana

Espoolaiset  autonomisessa Suomessa

Teollistuminen alkaa

Espoo kasvaa kaupungiksi

Esihistoriallinen aika

Ensimmäiset asukkaat ovat tulleet nykyisen Espoon alueelle jo kivikaudella, noin 8000 vuotta sitten. Varhainen asutus sijoittui pääasiassa Pohjois-Espooseen Nuuksion Pitkäjärven, Bodomjärven ja Loojärven ympäristöön. Suurin osa Etelä-Espoosta oli vielä merta.
Kivikauden ihmiset valitsivat asuinpaikakseen usein etelään viettäviä rantoja ja rinteitä, joiden kalliot suojasivat kylmiltä tuulilta. Veden läheisyys tarjosi ihmisille hyvät mahdollisuudet elää ja harjoittaa pyyntiä. Ihmiset kulkivat vuodenaikojen mukaan riistan perässä, eivätkä siten asuneet samassa paikassa läpi vuoden. Tärkeitä riistaeläimiä olivat mm. hylje, karhu, hirvi ja linnut. Myös kalastus oli tärkeää.

Pronssikauden (1500 e.Kr.- 500 e.Kr.) asuinpaikkoja  tunnetaan Espoosta vain vähän, mutta aikakauden hautoja, kiviröykkiöitä, tiedetään yli 70. Ne sijaitsevat pääosin Etelä-Espoossa, joka oli tuolloin saaristoa.

Raudanvalmistustaito levisi Suomeen noin 500 e.Kr. Silloin saatiin käyttöön entistä monipuolisempi ja kestävämpi raaka-aine. Raudanvalmistustaidon leviäminen mahdollisti työkalujen valmistuksen kotimaisista suo- ja järvimalmeista. Rautakauden alussa rautaesineitä oli kuitenkin vielä vähänlaisesti. Samaan aikaan ilmasto kylmeni ja lehtipuut saivat väistyä kuusimetsän tieltä.

Rautakaudelta tunnetaan Espoosta vain kaksi löytöä. Taavinkylästä on löydetty kivilatomus, josta on löydetty mm. kaksi pronssista kaularengasta. Toinen todiste tuon ajan asutuksesta on Mäkkylän Frideborgin kätkölöytö, joka ajoittuu esiroomalaiseen rautakauteen tai mahdollisesti vanhempaan roomalaiseen rautakauteen (500 e.Kr. - 200 jKr.).

Kylien Espoo keskiajalla

Ruotsalaiset siirtolaiset asuttivat Uudenmaan rannikkoa viimeistään 1200-luvun alussa. Espoossa oli todennäköisesti vähän suomalaista asutusta jo ennen ruotsalaisten uudisasukkaiden tuloa. Siitepölyanalyysien perusteella voidaan osoittaa, että Espoossa on viljelty peltoja jo viikinkiajan lopulla n. 1000-luvulla.

Espaby tai Espoby, johon myöhemmin perustettiin Espoon kuninkaankartano, on todennäköisesti vanhin ruotsalainen kylä Espoon alueella. Espoo on mahdollisesti saanut nimensä tästä kylästä. Sen nimi saattaa viitata viereisen joen rannalla kasvaneisiin haapoihin (ruots. äspe = haapa).
Espoossa tiedetään keskiajalla olleen noin 70 kylätonttia. Kuuluisin näistä on Mankinjoen varrelle perustettu Mankbyn kylä. Se on arkeologisissa tutkimuksissa osoittautunut poikkeuksellisen hyvin säilyneeksi kylätonttikokonaisuudeksi. Sen arvoa nostaa paikalla tehty systemaattinen ja suunnitelmallinen arkeologinen tutkimustyö, jota on tehty vuodesta 2007. Alueelta on dokumentoitu noin 25 maanpinnalle erottuvaa keskiaikaista rakennuksenperustaa, useita kulkuväyliä sekä muinaispeltoja.

Mankyn keskiaikainen kylä
Elämää Mankbyssä keskiajan lopulla. Pienoismalli. Kuva Matti Huuhka. Espoon kaupunginmuseo.

Espoon seurakunnan synty ja Espoon kuninkaankartano

Aluksi Espoo oli Kirkkonummen alainen kappeliseurakunta, mutta jo 1400-luvulla Espoosta tuli itsenäinen pitäjä. Vanhin nykyisin tunnettu kirjallinen maininta Espoosta on vuodelta 1431.
Espoon keskiaikainen kirkko rakennettiin 1480-luvun loppupuolella talonpoikien aloitteesta. Nykyisen Espoon itäosan kylät kuuluivat Espoon kirkon rakentamisen aikoihin Helsingin pitäjään. Nämäkin kylät liittyivät virallisesti Espoon seurakuntaan ja Raaseporin lääniin viimeistään 1670-luvulla.

Espoon kirkon lähelle rakennettiin 1600-luvulla myös suomalainen kirkko pitäjän suomenkieliselle vähemmistölle. Kuningas Kustaa Vaasan käskystä Espooseen perustettiin vuonna 1556 kuninkaankartano Espabyn ja Mankbyn kylien alueille. Kuninkaankartanoita perustettiin eri puolille valtakuntaa ja ne olivat voutien johtamia suurtiloja, jotka antoivat tehokkaan viljelyn ja karjanhoidon malleja talonpojille.

Kuninkaankartanossa harjoitettiin maanviljelyä, rakennettiin veneitä ja siellä toimi myös kruunun hevossiittola, mylly ja saha. Kuninkaankartanon kausi päättyi 1600-luvun alkupuoliskolla ja siitä lähtien Espoonkartano on ollut yksityisomistuksessa.

Espoonkartano
Espoonkartano v. 1921. Kuva August Ramsay. Espoon kaupunginmuseo.

Suurtilojen Espoo Ruotsin vallan aikana

Espoo muuttui 1500-luvulta lähtien vähitellen suurtilojen pitäjäksi. Ruotsi kävi 1500-luvun jälkipuoliskolla sotaa Venäjää vastaan. Sota veroineen ja tuhoineen köyhdytti sekä autioitti tiloja. Varakkaat talonpojat perustivat verohelpotusten houkuttelemina ratsutiloja yhdistämällä pientiloja. Ratsutilallinen sitoutui ylläpitämään ratsumiestä kruunun sodissa.

1600-luvun alkupuolella kruunun maita lahjoitettiin Ruotsin suurvaltasodissa menestyneille aatelisille. Lopulta suurin osa Espoon tiloista oli muutamassa vuosikymmenessä seitsemän aatelisperheen hallussa.

1700-luvun alun Suuri Pohjan sota ja miehityskausi isoviha köyhdyttivät väestöä ja monet espoolaiset säätyläiset muuttivat Ruotsiin. Hattujen sodan häviö 1740-luvulla sai Ruotsin rakentamaan merilinnoituksen Suomen rannikon suojaksi.

Sveaborgin eli Suomenlinnan rakentaminen 1700-luvun puolivälissä aloitti monin tavoin uuden aikakauden Espoossa. Upseerit hankkivat kartanoita Espoosta ja viettivät juhlantäyteisiä kesiään niissä sekä paransivat terveyttään Muuralan terveyslähteellä. Muuralan asukkaat saivat terveysturisteilta vuokratuloja ja myivät heille vielä kotipolttoista viinaakin.

Kartanoilla oli Espoossa työllistävä vaikutus niin maataloudessa kuin pienteollisuudessakin. Sveaborgin työmaalle vietiin mm. tiiliä espoolaisista ruukeista. Maatalouden uutuudet, kuten peruna ja hedelmät, levisivät vähitellen kartanoista talonpojille.

1700-luvulle ominainen hyödyn tavoittelu näkyi myös isonjaon toimeenpanemisessa Espoossa. Yhteispeltojen sarkajaosta siirryttiin omiin peltoihin, mikä mahdollisti uutuuksien kokeilut. Samalla monet kylät hajautuivat laajoille alueille.

Espoolaiset  autonomisessa Suomessa

Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta vuonna 1809 ja Helsingistä sen pääkaupunki vuonna 1812. Espoon sijainti uuden pääkaupungin kupeessa vaikutti vilkastuttavasti moniin asioihin. Niin senaatin virkamiehet kuin kasvava porvaristo ostivat kartanoita Espoosta kesäpaikoikseen.
Näistä uusista kesäespoolaisista tunnetuimpia oli mm. senaatin talousosaston jäsen Carl Johan Walleen, joka hankki Träskändan kartanon Espoosta vuonna 1820. Walleen myi kartanon vuonna 1840 tytärpuolelleen Aurora Karamzinille, joka teki Träskändasta loisteliaan ja aikanaan hyvin kuuluisan kesäkartanon.

Helsinkiläinen sokeritehtailija Feodor Kiseleff hankki perheelleen Albergan kartanon 1850-luvulla. Kartanon uusi, vielä nykyisin Leppävaarassa jäljellä oleva päärakennus tehtiin 1870-luvulla. Hagalundin kartanon puolestaan osti 1856 helsinkiläinen liikemies Paul Sinebrychoff ja muutaman vuoden kuluttua hän osti myös Otnäsin kartanon. Näiden kartanoiden mailla ovat nykyisin Tapiolan ja Otaniemen alueet.

Suurin osa Espoon asukkaista sai 1800-luvulla elantonsa maataloudesta. Noin 4000 asukkaan Espoon maalaispitäjä koostui 1800-luvulla yli 60 pienestä kylästä. Esimerkiksi Karvasbackan kylässä oli kolme itsenäistä maatilaa, joista Jorvin tilan paikalla on nykyään sairaala ja Glimsin tila on talomuseona.

Vauraat maatilat ja aateliston sekä porvariston omistamat kartanot tarvitsivat työvoimaa: piikoja, renkejä ja taksvärkkipäiviä tekeviä torppareita. Karjatalouden lisäksi viljeltiin maata ja kasvatettiin vihanneksia keittiöpuutarhassa. Rannikolla kalastus toi särvintä pöytään. Jopa 90 % Espoon asukkaista oli 1800-luvun puolivälissä ruotsinkielisiä. Pitäjän ensimmäinen kunnallinen kansakoulu perustettiin 1873 ja se oli ruotsinkielinen.

Muuralan sairaala
Muuralan sairaala v. 1932. Espoon kaupunginmuseo.

Teollistuminen alkaa

Espoolainen maatalousyhteisö alkoi hiljalleen muuttua  teollisuuden vallatessa alaa. Jo 1700-luvulla oli Espoonkartanon yhteyteen rakennettu tiiliteollisuutta. 1800-luvun jälkipuoliskolla elinkeinoasetuksen antamisen jälkeen tehtaita oli entistä helpompi perustaa.
Espoonlahden ja Kauklahden alueille nousikin monia tiilitehtaita. Espoonlahdelta saatiin hyvää savea ja höyryvoimalla kulkevat purret mahdollistivat tiilien kuljettamisen kasvavaan pääkaupunkiin Helsinkiin.

Tiiliteollisuuden lisäksi Espoonlahden rannikolle Staffanin saarelle muodostui taitavien puuseppien yhteisö, joka tunnettiin muualla Suomessa puuseppien keskuudessa ”Espoon yliopistona”.  Espoonlahden pohjukkaan Bastvikiin puolestaan perustettiin suurehko höyrysaha.
Merellinen yhteys Espoosta Helsinkiin houkutteli sekä tehtaan patruunoita että kesäparatiisia kaipaavia kaupunkilaisia. Aluksi kaupunkilaiset vuokrasivat kesäpaikoikseen paikallisten asukkaiden mökkejä, mutta myöhemmin 1800–1900-luvun taitteessa alettiin ostaa omia tontteja ja rakentaa kesähuviloita saaristoon ja rannikolle.

Huvilatontteja ostettiin sekä rannikolta että sisämaasta. Grankullasta eli Kauniaisista muodostui varsinainen huvila-asumisen keskus ja Espoonlahden ranta-alueet olivat tunnettuja huviloistaan. Ruukinrantaan nousi taiteilijaperheiden suosimaa huvila-asutusta, siellä asuivat mm. Akseli Gallen-Kallela ja Ville Vallgren.

Vuonna 1903 avattiin rautatieyhteys Helsingistä Turkuun.  Radan varrelle alkoi muodostua lisää asutusta ja teollisuutta erityisesti Kauklahdessa, Leppävaarassa, Kilossa ja Kauniaisissa.

Ensimmäisen maailmansodan taistelut eivät Suomen suuriruhtinaskuntaa suuressa määrin koskeneet, mutta keisari Nikolai II pelkäsi Saksan hyökkäystä Suomen kautta Pietariin. Siksi aloitettiin valtava rakennusurakka, jonka tarkoituksena oli suojata Helsinki yhtenäisellä maalinnoituksella.

Vallihautojen ketju kulki aina Espoon Westendistä Helsingin Vartiokylään. Iso rakennusurakka vaati paljon työvoimaa ja niinpä esimerkiksi Leppävaaran pelloille nousi tuhansien venäläisten sotilaiden ja venäläisten sotavankien leiri. Venäjän vallankumous v. 1917 kuitenkin keskeytti työt ja linnoituslaitteet jäivät käyttämättä.

Espoon asema
Espoon asema noin v. 1907. Espoon kaupunginmuseo.

Espoo kasvaa kaupungiksi

Espoo oli itsenäisyyden alussa pienehkö maalaispitäjä. Muuttoliikettä Espooseen ei 1920-luvulla juurikaan ollut. Espooseen kuuluneesta Grankullan taajaväkisestä yhdyskunnasta tuli itsenäinen kauppala vuonna 1920. Kun talouselämä alkoi 1930-luvulla vilkastua pula-ajan jälkeen ja työpaikkojen määrä lisääntyä Helsingissä, niin muuttoliike myös Espooseen alkoi kasvaa.

Maatalous oli 1920–1930-luvulla edelleen tärkein elinkeino, mutta Espoossa oli myös jonkin verran pienteollisuutta. Kauklahteen perustettiin 1920-luvulla lasitehdas, jonka toiminta jatkui aina vuoteen 1952 saakka. Kauklahden lasitehtaan päätuotteina olivat koristelasi, talouslasi ja apteekkilasi.

Lindholmin saha toimi nykyisen Espoontorin paikalla ja Leppävaarassa toimi mm. lipputehdas ja kivilouhimoita. Monet yritykset olivat keskittyneet nimenomaan radan varteen, sillä Länsiväylän edeltäjä Jorvaksentie valmistui vasta vuonna 1937.

Sodan jälkeen 1940-luvun lopulla alkoi nopea väestönkasvu. Muuttoliike oli vilkasta ja siirtoväkeä saapui Espooseen sekä Karjalasta että Neuvostoliitolle luovutetun Porkkalan alueelta.  Myös kielisuhteet muuttuivat Espoossa väestönkasvun myötä. Vuonna 1950 suomesta tuli enemmistön kieli. Espoossa oli tuolloin 25 000 asukasta.

Väkeä muutti runsaasti Espooseen ja asuntorakentaminen kiihtyi. Kansainvälisten esikuvien innoittamana puutarhakaupunki Tapiolaa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1953 Heikki von Hertzenin johdolla. Tapiola oli uudenlainen vastaus asuntopulaan: asuminen palvelujen läheisyydessä puutarhakaupungissa oli monien unelma. 

Tapiolan kylkeen kehittyi Otaniemen korkeakoulualue. Vuonna 1963 Espoosta tuli kauppala ja silloin asukkaita oli jo 65 000. Vuonna 1972 Espoosta tuli kaupunki. Espooseen rakennettiin 1970-luvulla Suvela, Olari, Matinkylä ja Kivenlahti. Keilaniemen tornitaloista ensimmäinen, Neste Oy:n pääkonttori, valmistui vuonna 1976.

Liikenneväylät ovat olleet aluerakentamisen keskeisiä rakennushankkeita Espoon kasvun myötä. Suomen ensimmäinen moottoritie, Tarvontie eli Turunväylä, halkoi Espoota vuodesta 1962 lähtien, Kehä I rakennettiin 1960-luvulla ja Kehä II otettiin käyttöön vuonna 2000. Länsimetron rakentaminen Etelä-Espooseen alkoi vuonna 2010.

Uudisrakentaminen on Espoossa edelleen vilkasta ja monet vanhemmat rakennukset ovat saaneet uuden elämän kulttuurielämän kautta. Hyvä esimerkki tästä on 1960-luvulla rakennettu, Tapiolassa sijaitseva Weilin & Göösin painotalo. Se on nykyisin Suomen oloissa ainutlaatuinen Näyttelykeskus WeeGee, joka tarjoaa monine museoineen taide- ja kulttuurielämyksiä niin espoolaisille kuin kauempaa tuleville vierailijoille.

Soukan ostoskeskus
Soukan ostoskeskus 1972. Kuva Jussi Kautto. Espoon kaupunginmuseo.